Rakkausjuonia ja politiikkaa.
Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista
Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin
mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä.
Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen
hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa,
ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi
luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta.
Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan
selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen
hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran
niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin
ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä
tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko
kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun
whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."
Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä
olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana,
saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.
He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet
tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun
aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.
Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin
painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot
nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.
Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut
Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.
"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut
mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari
kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja
hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi
hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta
ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi
karatakaan tuon vallantavoittelijan luota -- se näkyy mahdottomalta.
Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä
syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee
jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne
ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin
voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin
erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii
minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita
kuukausia oleskellut ulkomailla."
"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua
mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata
yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin
vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun
asti."
"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin
ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö
koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"
"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme."
Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli
Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti
Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa
sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley
avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E.
Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli
kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta.
Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita
muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa
virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja
vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä,
"niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle
antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä
uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys
että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni
Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla
minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun
teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka
tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä
kohden teidän apuanne."
Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen
laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut
vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista
kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen
miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden
viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti
heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä
surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua
pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja
vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista
käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä
rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että
kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne
korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan
teille itsellenne."
Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä
olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle
_amende honorable'n_; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy
uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei
niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata
kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai
Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa.
Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen
käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan
suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen
rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan
tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer
Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt
kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka
sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista
perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei
suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli
sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni
Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina
oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan
kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn
upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua
todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli
välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa
nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.
"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley
oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.
"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!"
"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa
töherryksissä on."
Ensimäinen kyhäys oli osotettu "herra W. Ruffin'ille" ja kuului:
"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei
oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon,
että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa
teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille,
että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin
teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja
ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko
aina viljankorjuussa hihkui.