Taistelu.
Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen
ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän
tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän
oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten
ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri
Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet",
huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan!
Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja
mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään
kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja
koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on
asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän
miekkojenne avulla suoriutua muusta."
Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti
järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija
siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän
äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan
läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin
aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien
vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui
sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli
eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin
paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin
pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat
elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin
säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan
vähentämättä.
Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä,
kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa
itseään: "Kuka siellä?"
"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa
kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja
rivakasti kuin ennenkin.
Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti
kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "_Hylax in limine
latrat_", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se
poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."
Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka
lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu
armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys
vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan,
eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät
vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan.
Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin
sangen yksinkertaiset.
Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran
tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan,
rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen
varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli
molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt
itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko
hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.
Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti
taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet
erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi
viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti.
Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät -- sillä ne määritelmät
merkitsivät tässä samaa -- asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen
etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan
sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä
jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.
"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin;
"tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien
takaa."
Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat
aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus,
joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja
lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja
alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi
sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei
aiheuttanut pelko, ei innostus -- vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva
vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti
kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä;
torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana,
uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten
keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.
Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut
nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä
yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä
vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen
sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä
säikyttänyt.
"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät
kameronit iske ensimäisinä!"
Kauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.
Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa
ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa
piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui,
seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen
hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja
ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja
siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen
kimppuun.
Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi
korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta
seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse
suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli
lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään
huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley
nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi
saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla,
jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten
englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa
upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä,
jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin
jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän.
Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että
vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten
kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä
sotasaaliistaan.
Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja
tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki
piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot
olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja
alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus
ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla,
jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja
sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi.
Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti
Gardinerin -- omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella
tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan -- kuitenkin
kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen
pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä
taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä
hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen
useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja
urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana
päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin
Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja
saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän
entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun
kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin
kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn
saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva
soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan
surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan
juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi
sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut
Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.
Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja
voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin.
Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan
pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti
alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme
alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka
oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi
rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta,
mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen
takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma
vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin
oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota
sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut.
Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa
vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä.
"Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli
synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän
mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä
saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta,
kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas,
hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin
maamoukan poni."
Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.