Taistelu-aatto.
Vaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo
laskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka
pohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja
Cockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan
päässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon
halki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka
jälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli
englantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin
koska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta
syystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista
vastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi;
chevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen
tien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta
alanko oli hallittavissa.
Heti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan
pitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin
pensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon;
armeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley
selvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen
asettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa.
Perästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja
suunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi
neljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet
salamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat
ylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen
tykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle
puolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.
Sill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa.
Klan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja
molemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen.
Järjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka
kaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset,
jotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä,
uhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten
etumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä
hyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että
"punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna", ja että heidän puolellaan
oli kaikki luonnolliset edut, "koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin
(Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä."
Mutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt
laskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei
ainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin
pituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat
olisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun,
ennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin
olivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi
pakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia
tarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen
etuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.
Tässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi
armeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin
oivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa -- joiden ottelu
tuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa --
seisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla,
mietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan
kimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin
rintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä,
lähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja
tiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille
nelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa
vauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku
kahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun
tai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua.
Tällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä
kumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle.
Naapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja
ulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu
mastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.
Kun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus
erään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin
tienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen
häntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti
Glennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän
aseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli "mukava seutu jokaiselle
kristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan
ja haluaisi päästä vihittyyn maahan." Ehkäisemään ja karkottamaan tätä
osastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan
ratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi
tunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen
hälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut.
Kuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun
komentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä
pohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän
näki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän
keskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli
omaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan
asti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa
tuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. "Hyvä
Jumala!" hän mutisi, "olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja
synnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään
sanoi?"
Ennen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui
hänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen
asemaa. "Nyt osaan häneen", virkahti Callum, varovasti nostaen
piiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin
kuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.
Edwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä
edessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja
jalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon,
jonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa:
"seis!" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui
ampujan käsivarteen. "Säästä laukauksesi", virkkoi vanhus, jolla oli
tietäjän maine, "ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon
huomispäivää -- näen käärinliinan hänen povellaan."
Callum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän
kalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan
tietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen
takaisin rykmenttiinsä.
Sillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka
toinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja
kun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin
kutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki
vastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui
ylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä
molemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat
valmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.
"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi", huomautti Fergus
Waverleylle; "ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme
katsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin."
Hänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan
tunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat
asetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen.
Hänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän
valahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson
apulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman
vaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat
satuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman
hartaudenharjotukselle.
"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään,
ripittänyt itseni", kuiskasi Fergus ystävälleen; "vaan en ole toki niin
jyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen."
Edward nyökkäsi päätään, ja he viipyivät kunnes parooni pääsi loppuun.
Kirjan sulkiessaan hän virkkoi: "Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain
käsin ja kevyin tunnoin." Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria
ja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. "No,
tiedättehän mitä Tacitus sanoo: _In rebus bellicis maxime dominatur
Fortuna_, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät
herrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää
poikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo
itsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat
tuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä,
kun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä
taisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. -- Muuan seikka painaa
mieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä
kerallanne, Glennaquoich."
"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan
määritelmän Fluellenista", huomautti Waverley, toverinsa keralla
astuessaan leiripaikkaansa:
"Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,
hän uljas on, ja tarkka miehekseen."
"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa", vastasi Fergus, "ja toisinaan
täytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan
luonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä -- kenties
tyttärensä kohtalo. -- Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita."
Rumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä --
hälveni -- heräsi kaikuna henkiin -- ja kuoleutui vihdoin kokonaan.
Sitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus,
yövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas
etäisyyteen.
Ystävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat
levolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä
tupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina
kiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi.
Etumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan
reunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja
häilyvinä pilkottivat usmakehästään.
Ylämaalaiset makasivat tiuhassa kuin "lehdet Valambrosassa" ylängön
harjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. "Miten monet uljaat
miehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!" virkkoi
Waverley väkisinkin huoahtaen.
"Älä sitä ajattele", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset
suunnitelmat pyörivät. "Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi.
Kaikki muut ajatukset ovat nyt _liian myöhäiset_."
Tämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää
ristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat
levättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti
heidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön
turvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä
pitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli
heidät unen helmoihin.