Eräs tapaus herättää hyödyttömiä mietteitä.
Waverleyn ristiriitaiset tunteet ja uuvuksiin asti rasittunut
mielentila olivat vaivuttaneet hänet myöhäiseen, mutta sikeään uneen.
Hän uneksi olevansa Glennaquoichissa ja oli Ian nan Chaistelin suojiin
siirtänyt Holyroodin juhlakemut. Kimeänä piipatteli säkkipilli, eikä se
harha-aistimusta ollutkaan, sillä Mac-Ivorin klan'in "pääpiiparin"
jämeät askeleet tömisivät pihakivityksellä, missä hän mrs. Flockhartin
sanojen mukaan -- tämä kun nähtävästi ei ollut kansallisen soitannon
ystäviä -- "järkytteli noppakivetkin irti liitoksistaan kiljunnallaan."
Tietysti nämä säveleet pian kävivät Waverleynkin unelle liian
voimakkaaksi säestykseksi.
Callumin töppösien tepastelu hänen kamarissaan (sillä Mac-Ivor oli
jälleen antanut Waverleyn hänen huostaansa) oli seuraavana lähdön
enteenä. "Eikö teidän armonne jo kiepsahda jalkeilleen? Vich Ian Vohr
ja prinssi ovat parastakättä tuolla suuressa vihreässä laaksossa, jota
täällä sanovat kuninkaanpuistoksi, ja monet ovat nyt pystyssä, joita
iltaan mennessä kannetaan."
Waverley hypähti ylös vuoteestaan ja järjesti Callumin neuvolla ja
avulla tartanipukunsa kuntoon. Samalla Callum ilmotti hänen
nahkareppunsa saapuneen Dounesta ja jo joutuneen Vich Ian Vohrin
tavarain mukana kuormavankkureihin.
Waverleyn mieleen johtui luolan-neidon salaperäinen paperitukku, joka
tuntui aina vain livahtavan hänen käsistään. Mutta nyt ei ollut aika
ajatella uteliaisuutensa tyydyttämistä: kieltäydyttyään mr. Flockhartin
tarjoamasta "aamutuimasta" -- varmaankin ainoana miehenä, jolle
chevalierin armeijassa ei sellainen lämmike kelvannut -- hän lausui
jäähyväisensä ja läksi Callumin keralla matkaan.
"Callum", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa
Canongaten eteläkulmalle päin, "mistä minä hevosen saan?"
"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!" kummaili Callum. "Vich Ian Vohr
marssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan,
joka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?"
"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme
valmiit. Miltä näytän?"
"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin
ravintolan kylttiin", kehui Callum.
Suoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos
raittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin
ajatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi
antautuen alkavan päivän vaiheisiin.
Hänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen
eteensä Kuninkaanpuisto eli "Arthurin istuin" nimisen vuoren ja
Edinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen
vilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija
asettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen
kaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan,
mutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää.
Taustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat
säkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat
päällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös
vuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä
kuhiseva mehiläisparvi -- ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin
sotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin
omintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä
järjestys ja säännöllinen ryhmitys.
Hauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it
joutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei
ollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet
paljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja
yökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin
liehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat
Clanronaldin ylpeä tunnussana _Ganion Coheriga_ (vastustakoon ken
uskaltaa), Mac-Farlanien sotahuuto _Loch Sloy_, Tullibardinen
markiisin valiolause _Forth, fortune, and fill the fetters_
(eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis Gordonin _Bydand_
ja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.
Vihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi
kolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi
chevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolause
_Tandem Triumphans_. Armeijan etujoukkona oli pienoinen
ratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja
alustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään
nähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.
Waverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät
muutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti
ammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella
suorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten
oli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi
siihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti
eteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin
soturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi
tultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen
klan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan
näköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina
arvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua,
vaillinaisissa aseissa -- näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä.
Jokaisella suurella klan'illa oli noita "helootteja" joukossaan, niin
että osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki
siellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja,
lukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla
oli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien
raukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa,
vaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan
ylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai
etelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa
pohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt
sivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti
arvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus
oli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa
hiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään
uskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen
joukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa
yhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen
hallitsijasuvun.
Hänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa
laukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää
valtiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään
tosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä.
Eteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto,
joka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä
senkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja
ratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja
ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn
katseilta, pyörähtäessään "Arthurin istuimen" taakse. Jalkaväki seurasi
samalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen
vaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi,
asettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin.
Miehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään
ja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa.
"Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne", huomautti
Evan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.
"Jospa ei ole iso itse, niin onpahan ison veli", vastasi Maccombich.
"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolen _Duinhewassel_, joka
menee naimisiin lady Floran kanssa?"
"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi
enempää kuin minunkaan, Gregor."
Fergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti
toivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti
tarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin
kutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli
lähetetty tiedusteluosastoiksi.
Asian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen
oli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia,
jotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat
hänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä
kutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia
varsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran
kilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt
kannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut
jossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä
pettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin
lippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles
Edwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.
Duddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa
Edinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin
kohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä
lakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill
nimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin
oli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui
kapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen
johdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan
Aberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä
yönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa
myöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä
ylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat
ylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen.
Armeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa
levähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot
voitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa
saapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen
luokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan
muutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni
oli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.
Waverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli
tekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä
saapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat
liikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä
kuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja
kuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua
isämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät
aulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä
ei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne,
jotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat
jättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän
kiemurtelihe maassa.
"Jumalan tähden", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan,
"antakaahan pisarakaan vettä!"
"Sen saatte", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja
kantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.
"Luulisin tuntevani tuon äänen", sanoi mies, mutta harhailevan
katseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi:
"ei, eihän tämä ole meidän nuori _squire_!"
Tällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin
tiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen,
niitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. "Houghton!" hän
huudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema
alkoi painaa leimaansa, "sinäkö siinä?"
"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä", valitteli haavotettu;
"minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa,
kun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni.
Mutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin
kauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella?
Olisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi."
"Ruffinin! Vakuutan sinulle, Houghton, että sinua on kurjasti petetty."
"Sitä olen useasti ajatellutkin", vastasi Houghton, "vaikka näyttivät
meille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut
alennettiin sotamieheksi."
"Älä väsytä voimiasi puhumalla", neuvoi Edward; "minä hankin sinulle
kiireen kautta lääkärin."
Hän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista
pidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. "Mainioita
uutisia!" huusi päällikkö; "vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa
nujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa
vetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule,
Waverley, lähdemme oitis liikkeelle."
"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän
lääkärin?"
"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme
ranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita
parempia."
"Mutta mieheltä juoksee veri kuiviin."
"Surkeata!" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi
heti jälkeenpäin: "mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo -- tule
pois vain."
"En voi; hän on setäni alustalaisen poika, kuuletko."
"No, jos hän omia miehiäsi on, niin täytyyhän häntä hoivaella;
käsken luoksesi Callumin -- mutta perhana vieköön, _ciade millia
molligheart_!" jatkoi tuittupäinen päällikkö, "mikä panikaan
sellaisen vanhan soturin kuin Bradwardinen lähettämään kuolevia miehiä
tänne vaivoiksemme!"
Callum riensi ainaisen nopsana paikalle; ja Waverley todella vain
voitti ylämaalaisten puolelta yhä suurempaa suosiota tällä
huolittelullaan. He eivät olisi ymmärtäneet sitä yleistä
ihmisystävällisyyttä, mikä teki Waverleylle miltei mahdottomaksi astua
ainoankaan apua tarvitsevan ohitse; mutta kuullessaan haavotetun olevan
hänen "seuraansa", he yksimielisesti tunnustivat, että Waverleyn käytös
ilmaisi hyvää ja tunnollista päällikköä, joka ansaitsi väkensä
rakkauden. Neljännestunnin kuluttua veti onneton Humphrey viimeisen
hengähdyksensä, rukoillen nuorta herraansa Waverley-Honouriin
palattuaan olemaan ystävällinen vanhalle Job Houghtonille ja äidilleen,
sekä vannottaen häntä olemaan taistelematta näiden hurjien hamemiesten
kanssa vanhaa Englantia vastaan.
Vilpittömällä surulla ja kalvavan katumuksenkin painostaessa mieltään
oli Waverley ensi kertaa eläessään nähnyt kuolevan ihmisen viime
tuskia. Hän käski Callumia kantamaan ruumiin takaisin hökkeliin; nuori
ylämaalainen teki sen reippaasti, jättämättä tutkimatta vainajan
taskuja, joiden sitte kuitenkin huomautti jo olleen tyhjennetyt.
Kauhtanan hän ainakin sieppasi ja varovasti kuin luupalaa kätkevä
vainukoira kätki sen varvikkoon, huolellisesti pannen merkille paikan,
huomauttamalla että siitä tulisi oivallinen nuttu vanhalle äidilleen,
jos sattuisi samaa tietä palaamaan.
Otti melkoisen lujalle ennättää marssivaan kolonnaan, joka nyt oli
nopeasti etenemässä, vallatakseen Tranentin kylän yläpuolella olevan
pengermään, jonka merenpuoleista alankoa vastustajain tien tiedettiin
kulkevan.
Monia hyödyttömiä ja tuskallisia mietteitä herätti Waverleyssä
surullinen kohtaus hänen ja kersanttivainajansa välillä. Miehen
tunnustus osotti selvästi, että eversti Gardinerin toimenpiteillä oli
ollut pätevä aihe ja että ne oli ihan välttämättömiksikin tehnyt se
kapinayllytys, jota oli harjotettu Edwardin nimessä. Nyt hän jälleen
muisti menettäneensä sinettinsä; sehän oli tapahtunut Bean Leanin
luolassa. Oli ilmeistä, että tuo viekas konna oli sen anastanut,
vehkeilläkseen sen avulla rykmentissä omin aikein; ja Edward tunsi
olevansa varma siitä, että hänen tyttärensä kätkemä paperitukku oli
valaiseva näitä salakähmäisiä juonia. Sillävälin hänen korvissaan
kaikui Houghtonin valittelu: "Voi, squire, miksi jätittekään meidät?"
"Niin", hän hymähti itsekseen, "olen tosiaan menetellyt
ajattelemattoman julmasti teitä kohtaan. Toin teidät kotivainioiltanne,
ylevän ja hyvänluontoisen isännän suojeluksesta; saatettuani teidät
sotakurin kaiken ankaruuden alaisiksi, en muka jaksanut kantaa omaa
taakkaani, vaan vetäydyin pois velvollisuuksistani, jättäen sekä ne,
joiden suojeleminen oli asianani, että oman maineeni kärsimään
konnamaisia keinotteluja. Oi miten suunnatonta kurjuutta ja pahaa
useasti tuottavatkaan velttous ja päättämättömyys, jolleivät itse
olekaan paheita!"