Tanssiaiset.
Kun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri
Macwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan
päivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain
omavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa
Holyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla
tuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista
vartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. "Jos
teillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä
vastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään
Virgiliuksen sanoja:
"_nunc insanus amor duri me Martis in armis,
tela inter media atque adversos detinet hostes_,
"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei
Luden vaatimukset ole _primo loco_ varteenotettavat), on niin
kauniisti kääntänyt kielellemme:
"sai julma lempi minut sääryksiin
ja lantioni laittoi tartaniin.
"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat
vanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään."
On hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja
varakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa
vuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin
vallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta
prinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin
romaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että
enimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia
häikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona
olleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin
ulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää
toimeenpantu.
Väleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli
paraikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin
ylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat
herättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä
naisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille,
varsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin -- hänen ulkomainen
kasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.
Päästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward
seurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän
poissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa
häipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan
yrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen
mihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui
Ferguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset
tunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti
edetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään
melua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota
harhaileva katseensa kohtaa.
Flora näytti hänen lähestyessään hiukan -- vain hiukkasen --
hämmentyneeltä. "Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin", sanoi Fergus.
"Vastaanotan hänet toisena veljenä", vastasi Flora.
Sanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut
välttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan
koko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: "En ole
milloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi." Edward
seisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan --
hänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää
merkitseväksi. "Tämä siis on unelmani loppu!" oli Waverleyn ensimäisenä
ajatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren
poskipäiltä.
"Hyvä jumala!" huudahti Rose Bradwardine, "hän ei vielä ole toipunut."
Suurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka
nopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti
tiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä
puhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka
asianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että
sai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.
Prinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin
katoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja
valtiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward
muulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on
arvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan
olivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili
hänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka
olikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään -- kunnes
huomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä
puhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli
valtiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen
hänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa
pidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. "En voi vastustaa kiusausta",
hän virkkoi, "joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään
naissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän
kaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä
ystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on
monta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen
ei ole yhtä suuresti luottaminen."
Niin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen
päässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään
hänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut
ymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli
tarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman
harrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella
kehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja
jälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun
alkuun paremmin kuin odottikaan.
Jos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset
----ssä tahi ----ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin
kievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut,
tuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina
koni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun
kyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään
virstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja "valjaihin
lämmittyään", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa
kuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti
Waverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä
käyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan
omintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi
Byshen "Runoustaiteesta" tavattavissa.
Ponnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli
vielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja
välinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä
vastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden
haavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa
luultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä
veroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena,
rikkaana ja jalosukuisena -- kannattiko hänen masentua oikullisen
kauneuden päänkeikauksesta?
Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,
on rinta mulla yhtä ylpeä.
Tällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä
lannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan
tytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä
mielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja
itselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään
hänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen
vallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin
sanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward
pelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti
sisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku
sattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja
loivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti
kohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun
aattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti
kävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo
kerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!
Näiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään
hymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin
rohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta
luonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu
kääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään
ja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät
huomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja
jokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on
sangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan
kaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin
olemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja
tässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä
tunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä
kannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta
kylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat
mukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja
mikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka "kaunis nuori
englantilainen" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille
ylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella
käytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.
Flora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan
kylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan
salata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja
loistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään
hetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin
jyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan
asemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti
pitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitä _mauvaise
hontea_, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja
saamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi
englantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan
kajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut
noin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan
kestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran
silmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja
peruuttamattomaksi.
Peräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose
Bradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että
yleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut
pitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman
pienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi
epäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä
rauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä
suosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä
ihmismieli konsanaan voi kokea -- niin lyhytaikainen ja suurien surujen
seuraama kuin olikin.
"Parooni", virkahti chevalier, "en uskaltaisi jättää rakastettuani
nuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan
huolimatta mitä viehättävin seurustelija."
"Ja kautta kunniani", vastasi parooni, "tuo poikanen voi välipäikseen
olla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju.
Olisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän
avosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuin
_hypokondriakhes_ tahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee,
_phrenesiacus_ taikka _lethargicus_, niin ihmettelisitte
mistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon
ja leikkisyyden."
"Minä en muuta osaa arvella", selitti Fergus Mac-Ivor, "kuin että
innostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin
kelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas
ollut."
"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle", sanoi prinssi, "kun on täksi
illaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole
mitään tienneet. -- Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja
huomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin
kumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan."
Hän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle
pitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä
sävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille
aikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat
lähtösäveleen.
"Hyvää yötä siis", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen;
"hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! -- Hyvää yötä, kauniit
naiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne
maanpakolaisprinssille. -- Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon
tämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina
palaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä
monen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee."
Milloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä
prinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:
"_Audiit, et voti Phaebus succedere partem
mente dedit; partem volucres dispersit in auras_.
minkä", hän huomautti, "ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän
runomitallemme:
Rukousta Phaebus kuuli puolittain,
hän toiset puolet tuuleen huusi vain."