Soturipäivällinen.
Neula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin;
ja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli
Waverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut
Kultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa
sitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes
työ oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa
tartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä
jotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti
kuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis
aivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti,
eivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.
Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja
kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka
pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin
tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos
katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut
omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin
nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea
tukka -- hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa -- soveltui
oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja
notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan
leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka
lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:
ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti
kasvonpiirteitä.
"Komea poika -- aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin
vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.
"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki
likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."
"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen
kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää
hyvärakenteiselta ja _nasevalta_, niin että hän kahakassa
varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä
tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää -- olenhan
Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä
hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."
"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt
presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton
olla!"
"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi
vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."
"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki
Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.
"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti
geeliläinen.
"Ja käyttekö todella noiden kauheain rakuunain kimppuun?"
"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja
pirulla oli lyhemmät."
"Ja uskaltaako eversti itsensäkin panna paineteille alttiiksi?
Älkäähän!"
"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän
ryntää päin, kautta pyhän Pietarin!"
"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!" huokasi
helläsydäminen leski.
"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon
jäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja
aterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on
sullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan
edes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen
parooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren
Ballenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan
tuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi -- juuri kuin
Kittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki
kintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa,
kyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää
tekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu
pöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; -- älkääkä
vain, emäntä kulta, unohtako viinaa."
Tämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko
usman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä
ajatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi
hänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi.
Hänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö
oli hänelle mieluinen _vis-à-vis_. Rauhan ja sodan miehet, rättäri
Macwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin
päällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja
toisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria
perin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista
välinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa,
hän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina,
ennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena
on hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut
rättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä
varten, selitti hän. "Ja tosiaan", lausui vanhus, "niin totta kuin
uskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin -- olen
aina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan
oppinut asiantuntija nimittää _caisse militairea_, kuin sen lihaa,
verta ja luuta."
"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme,
saamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?" ["La Doutelle" oli
sota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja
aseita.]
"Niin kyllä, Glennaquoich -- näppärämmät ovat ehtineet edelleni."
"Se on häpeällistä", kiivaili nuori ylämaalainen; "mutta jakakaamme
edes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja
huomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme
kukin tavalla tahi toisella osuutemme." Waverley teki samanlaisen
tarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.
"Kiitos vain, pojat", virkkoi parooni, "vaan enpä tahdo tehdä lovea
rahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan."
Rättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi
moneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla
tankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi
päivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit
olivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli
hopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen;
mutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien
laatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley
voisivat --
"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir", keskeytti parooni äänellä,
joka mykistytti Macwheeblen, "tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet,
jos tahdotte palveluksessani pysyä."
Rättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista
suonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa
sanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän
kuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan
oli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi
hän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja
hyvällä korollakin.
Fergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi
hengästyneenä: "Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että
meillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme.
-- Tässä, mrs. Flockhart", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan
neljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine
sisältöineen hänen helmaansa, "tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa
te loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini
toimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille
ylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich
Ian Vohrin peijaisissa."
"Tämä on _testamentum militare_", huomautti parooni, "joka
roomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden olla _nuncupativum_."
Mutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi
surkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen,
minkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.
"No menköönpä", tuumasi päällikkö, "jos kaadun, niin sen saa
krenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta,
ett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri."
Rättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa
keittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei
hevillä vaiti pysynyt. "Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss
Mac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin
laatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirja _mortis causa_ --
parilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä."
"Nuori neiti", väitti Fergus, "saa muita asioita ajatellakseen kuin
näitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu."
"Totta -- kieltämätöntä -- ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne
tietää, että kylläinen suru --"
"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? -- Oikeassa olette,
rättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva
lohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei
tunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka" -- hän vaikeni, ja koko seurue
oli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.
Paroonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan
asemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. "Jos
kaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki
asiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!"
Rättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä
pölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä
tunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta
tyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se
murheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti
taskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava,
neidin pääsemättä puutetta tuntemaan; "jos koko Bradwardinen ja
Tully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano -- (hän nyyhki
ja inisi joka hengähdyksellä) -- sen suot ja nummet, pellot ja niityt
-- kasvavat viljat ja istutukset -- rakennukset -- puutarhat --
kyyhkyslakat -- verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa --
kymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli -- _annexis,
connexis_ -- laidun-edut -- polttopuut, heinät ja rehut --
läänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen -- (tässä hänen jo
täytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen
silmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset
heruttivat kyyneleitä virtanaan) -- mitkä kaikki on täydellisemmin
mainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa -- ja sijaitsevat
Bradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa -- jos, kuten jo
mainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta
Inch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen
pehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes
maalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi" --
Valituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli
mahdoton pidättää nauruaan. "Älkäähän välittäkö, rättäri", virkkoi
vänrikki Maccombich, "sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen
tulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kait _annexis,
connexis_) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan
tieltä."
"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri", vakuutti päällikkö, joka näki
että Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.
"Heille vuortemme metallin annamme, hei!
lillibulero, bullen a la,
kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,
lero lero, bullen a la,
velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,
lillibulero, bullen a la,
siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',
lero lero, bullen a la.
"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa
viininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti
palaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin
lairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä
prinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies."
"Tilat ovat tosiaan vierekkäin", selitti rättäri silmiään kuivaten,
"ja yksi mies ne molemmat hoitelisi."
Mrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi
pakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä
puheen-aineena.