Salaperäisyys alkaa selvitä.
"Miltä hän tuntui mielestäsi?" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän
astuessaan leveitä kiviportaita alas.
"Prinssiltä, jonka edestä elää ja kuolee", vastasi Waverley
innostuneesti.
"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on
hänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja
ovat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon
kärkkyy hänen ympärillään -- he eivät voi seuloa selville lukuisia eri
etujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles -- minun on ollut pakko
toistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni
palveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi
C--:n ja M--:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward,
siinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin
avoinna, mutta Clanronald ja Lochiel -- ja melkeinpä jokainen meistä --
ovat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja
irlantilainen puolue haluavat F--:n nuorelle loordille toista. Jos siis
jompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit
vihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon
tarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi
voisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa
miestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain -- kaiketi hän
oppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain
saada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et
ulkoasultasi ole hoviin sopiva."
"Hm", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, "onhan
metsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme,
mutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin
kuin minä."
"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni", vastasi Fergus.
"Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea
vastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain
ylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta
suojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta
kerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain
osapuilleen."
Waverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he
saapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa
Canongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa,
joka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle;
häneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään
puoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy
suupielissään. "Callum", käski päällikkö, "kutsuhan Shemus an Snachad"
(Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. "Shemus, mr.
Waverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun
valmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen
miehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki
prinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen,
sopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki
Maccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut
mr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja
kukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen
Ivorin poika, Edward veikkonen."
Nämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan
Waverleyn seikkailuista. "On päivänselvää", huomautti hän, "että sinä
olet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois
heimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan
kansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen
piti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta
sitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa
oivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan
kauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka
pakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani
ja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa
nimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä
teot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja
epäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten
hän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta,
tahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en
minä jaksa ymmärtää."
"Milloin ja miten kuulit minun joutuneen vangiksi?" kysyi Waverley.
"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän
selitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa -- enhän
voinut tiedustaa tarkemmin -- ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni
siitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut
tänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon
hallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa
etelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta,
mikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi
muuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin
ratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo
luontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt
hänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt
kaksintaistelu -- siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä,
varsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta
sellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä
rykmentissäsi levinneille huhuille."
"Hyvin mahdollista", virkahti Waverley; "mutta tottahan jo ehdit
kertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?"
"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu
nykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen
tulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä
neitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora
Mac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua.
Täytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa
kaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan."
Viime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei
voinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään
eteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja
vaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen,
niin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle
mielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa
hovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä
huomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: "Tuskin voimme tavata
Floraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja
siskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi
tullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä
häntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan
ainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan
tapaamasta toisianne."
Heidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta
tutun äänen. "Takaanpa teille, ystäväiseni", lausui puhuja, "että se on
pelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi
_tyro_, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen.
Sotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää _in
ergastulo_, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän
herrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että
moista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää _in carcere_ eli
yleisessä vankilassa." Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti
tokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan "maankiertäjä"
saattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti
portaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi
sotilaspukunsa -- kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset
liivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa --
näytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle,
suoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja
järkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt
käytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.
Hän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi
udellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti
paikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. "En tosin pienimmässäkään
mitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin
kohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen", huomautti hän, "mutta
onpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet
takeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä
on liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana
poikanani."
Fergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää
tapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward
oli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja
lopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä
että oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. "Sillä", jatkoi hän,
"vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä
rikkoa _sacramentum militare_ -- olkoon sen sitte tehnyt kukin
sotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat _per conjurationem_,
taikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä -- niin ei ole toki
kukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta
vapauttaisi _dimissio_, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin
tuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja
muut _adscripti glebae_, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa
kuin oppineen Sanchezin _brocardicum_ hänen _De jurejurando_
nimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea
päätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet
karkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän
varmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää _Memnonia
lex_, myöskin nimeltään _Lex Rheumia_, jota selittelee Tullius
puheessaan _In Verrem_. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te,
mr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen
prinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla
Bradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen
onnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän
nyt aikoo kerätä."
Edward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta
vastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni
sillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.
Tästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja
sai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla,
päällikön suojelusvartion saattamana.
"Pyytäisin teitä", pitkitti parooni, "käymään matkassani asunnolleni
asti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä,
ehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on
nähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista,
vaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne
voi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta
Korkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään
huolta siitä, että miehet alkavat _condamare vasa_, sitoa
myttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten."
"Se on useimmille meistä hyvinkin helppo tehtävä", tokaisi Mac-Ivor
nauraen.
"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte
arvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan,
ilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten
paljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä
erään miehenne -- vieläkin luvallanne sanoen -- hilaavan suurta
kuvastinta selässään."
Fergus vain yhä nauroi. "Niinpä niin, hyvä parooni", virkkoi hän,
"mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania
tahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon
puhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme
yhteensä."
"Se on todeksi tunnustettava", myönsi parooni; "he ovat, niinkuin
pakanallinen kirjailija sanoo, _ferociores in aspectu, mitiores in
actu_, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin
ulkomuodosta osaisi päättää. -- Mutta tässähän loruilen kahden pojan
kanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa."
"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille
parooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en
ole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti
_faire la meilleure chère_."
"Hittoko sitä epäilisi!" naurahti parooni, "kun kuljetatte muassanne
vain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? -- No,
asiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello
kolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan."