XXVI.

Vanha ja uusi tuttava.

Äkkiä hän kuuli takaaltaan tartanien kahinaa, ystävällinen käsi

laskeusi hänen olalleen ja hilpeä ääni huudahti:

"No puhuiko totta ylämaalainen tietäjä? Sattuiko harhaan

ennustajahenki?"

Waverleyn kääntyessä syleili häntä kiihkeästi Fergus Mac-Ivor.

"Tuhannesti tervetullut Holyroodiin, joka taas vihdoinkin on laillisen

hallitsijansa huostassa! Enkö vakuuttanut menestyksen jäävän meidän

puolellemme ja sinun joutuvan filistealaisten käsiin meistä erottuasi?"

"Rakas Fergus!" huudahti Waverley, innokkaasti vastaten hänen

tervehdykseensä, "kauvanpa on siitä kuin ystävän äänen kuulin. Missä on

Flora?"

"Turvassa, ja menestyksemme riemukkaana katselijana."

"Tässä paikassa?"'

"Niin, kaupungissa ainakin, ja hänet saat kyllä nähdäksesi; mutta ensin

sinun täytyy tavata ystävä, jota et arvaakkaan, vaan joka on yhtämittaa

kysynyt sinua."

Hän veti Waverleytä käsivarresta, ja ennen kuin tiesikään oli hän

esittelyhuoneessa, jota oli yritelty varustaa kuninkaallisella

komeudella.

Vaaleatukkainen nuori mies, jonka arvokas sävy ja kaunismuotoisten,

säännöllisten kasvojen jalo ilme heti ensi silmäyksellä herättivät

katsojan huomiota, astui esiin sotilaallisten herrasmiesten ja

ylämaalaispäälliköiden kehästä. Waverley jälkeenpäin ajatteli, että

olisi jo hänen huolettomasta ryhdikkyydestään voinut päättää korkean

syntyperän ja arvon, joll'ei olisikaan nähnyt tähteä hänen rinnassaan

ja kirjailtua sukkanauhaa polven kohdalla.

"Sallikaa minun esittää teidän Kuninkaalliselle Korkeudellenne --"

alotti Fergus, syvään kumartaen.

"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen", tokaisi

nuori 'chevalier.' "Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor;

mutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart

kohtaavat toisensa."

Hän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos

olisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen

arvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella

hänelle kuului.

"Olen mielipahalla kuullut", jatkoi kruununtavottelija, "että

asianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt

pidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä

asemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä

hetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn

toverikseni."

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi

soveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä

varten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: "Minulla ei

tosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän

Hannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley

luetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan

rangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle

hallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla

tavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa

pitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin

hän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella,

ett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen

luultavilta seurauksilta. -- Mutta", selitteli Charles Edward, taasen

toviksi vaiettuaan, "jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan

päättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin

oikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden

huostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen,

niin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista

löytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen,

joka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan

kiittämättömäksi."

Ivor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa

Waverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan

kanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman

sankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja

helposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen

apuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä

omituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin

ihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli

vallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti

Edwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli

ollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta

puolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota

kasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo

olivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen

mielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa

ei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin

eteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin

hankkimiseen!

Prinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten

kiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta

pulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että

oli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään

oleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä

toivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen

oli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä

käännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia;

ja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli,

etteivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi

liittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä

samasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään

voinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti

yhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus

ennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät

heidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin;

hän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä,

että nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän

ylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin

tärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan

kohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.

Charles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan

kantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen

hänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa.

"Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley,

ett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä.

Varmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän

seuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä

lukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen

seikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut

tietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope,

marssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon

etunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa

lannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme,

joten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin,

jättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin

suotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne

pääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja

Hamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan

ylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin.

Edinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä,

puolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel"

-- hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle -- "heiltä

enemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa

kanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on

Aberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi

laivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani

tiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia

tänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi:

sotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan,

ollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti

harjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä

tyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on

turvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa,

kunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot

nousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että

peräytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää

epäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin,

jotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet

upseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa

ta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle

sotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän

erikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja

ritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun

tuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla

sanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra,

antaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko

kysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?"

Waverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta,

mitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä

ryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään

sotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti

mieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa

intoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.

"Waverleyn sana!" vastasi Charles Edward; "ja jotta teillä olisi

jossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun

menettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo

palveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan

kiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin."

"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi", vastasi Waverley,

muistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, "jos kieltäydyn

vastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän

joukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän

Kuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa

palvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä."

"Ainakin", virkkoi prinssi, silminnähtävästi mielissään ehdotuksesta,

"sallikaa minun asestaa teidät ylämaan tapaan." Hän avasi soljesta

säilänsä hopeahelaisen kantimen, ja ojensi hänelle aseen, jonka

teräksinen kahva oli taiteellisesti ja kallisarvoisesti koristeltu.

"Tämä miekka on Andrea Ferraran omaa tekoa; se on kulkenut

perintökaluna suvussani, mutta olen vakuutettu siitä että luovutan sen

nyt parempiin käsiin, ja lähetän vielä saman mestarin tekemän

pistooliparin. -- Eversti Mac-Ivor, teillä lienee paljon puheltavaa

ystävällenne; en tahdo teitä enään estellä; mutta muistakaa, että

odotamme teitä molempia luoksemme illaksi. Kenties vietämme viimeistä

iltaa näissä suojamissa, ja niinkuin käymme taistelukentälle puhtain

tunnoin, niin vietämme taisteluaatonkin iloisesti."