Mr. Balmawhapplen matkassa.
Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle.
Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä
muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi
kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta
hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui
joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley
lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen;
harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä
kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen
mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat
siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui
vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä.
Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät
toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita
miehiä.
Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset
marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen.
Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan
havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä
ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän
edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi
sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien
tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin
erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa
paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.
Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla
tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä
oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä
aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti
Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja
esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen.
Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen
suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat,
paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka
yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten
ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma
kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.
Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston
äkkivaihdos -- tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja
kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö
peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi
pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät
etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.
Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta
päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä
leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena
ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan
kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle
mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja
kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin
kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi
varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta
kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin
herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen
sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille
havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille.
Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet
kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä
sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.
Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen
ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat
alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen
suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen
toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen
huminaan.
Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan
jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita
ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui
hengästyneenä itse Duncan Duroch -- mikä oli hänen nimensä siitä
päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa
moneen kertaan mainittu -- näköjään henkensä edestä juosseena, mutta
naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan
vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun
selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa
tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään
ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle,
takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan
virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja
romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja
aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli
paikotellen korjattu.
Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana
kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo
välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella
seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat
ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla
julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.
Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei
herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa
talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi
joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte
vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt
oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti
mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo
oli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu
portti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan
sisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies,
valkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin
kohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.
Kuvernööri -- joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen -- vei
vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin
oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä
halusi, hän oli poistua huoneesta.
"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset
kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen,
ja olenko vankina vai enkö?"
"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin.
Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja
kaikilta vaaroilta turvassa."
"Ja miten se on taattu?"
"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja
everstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa."
Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua
välttääkseen.
Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja
oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän
päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia
syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta
eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi
halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti
kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle
kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana
aiottiin jatkaa.
Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli
nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa
juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun,
joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun
hartioilleen.
"Enkö saa vaihtaa liinavaatteita ylleni, ystäväiseni?"
"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää
joutua kuormavankkureihin." Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän
varsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen
kiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli
kärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä
ainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka
näyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä
vaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi
tuntia.
Vihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti
Stewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään.
Pöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan,
vain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla
sananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja
politiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa,
ett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.
Aterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa;
palvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli
lähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn
käytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä
välin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan
Waverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.
Tätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä
sotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi
taipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen
ratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta
sotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä.
Sinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia
_chasseureja_, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin
harjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo
havaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin
metsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin
ratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja
siihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä
yhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne
myöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet
olivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin,
mies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti
muhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä
tuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.
Vaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta
herrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen
kuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas
kerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta
Bradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli
tahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen
ja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään
liikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi
miestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin
törähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta
vanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon
sävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut
leimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä.
Kokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas
korttelia viinaa sai hänet "Rob Dumblainia" vihellellen iloisesti
rientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta,
joukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista
asioista.
Tältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi
Waverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.
"Kaunis ilta, sir", oli Edwardin tervehdys.
"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!" vastasi luutnantti leveällä rahvaan
murteella.
"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato", pitkitti Waverley
hyökkäystään.
"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan
maamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille,
joilla on hevosia ruokittavana."
"Toimitte ehkä muonittajana?"
"Sitäkin -- ja ratsastusmestarina ja luutnanttina", vastasi
kaikkeatekevä upseeri. "Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi
harjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen
ostanut ja myönyt ne jok'ainoan?"
"Ja saanenko kysyä minne nyt olemme menossa?"
"Hullujen asialle, pelkään", vastasi avopuheinen upseeri.
"Siinä tapauksessa", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä,
"olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta."
"Varsin oikein, varsin oikein, sir", vastasi toinen, "mutta kaikissa
metkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki
hevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan
silloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla
ett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana
rauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy
pystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani,
ja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän
upseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin
sen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en
paljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä
sellaisten kojeiden kanssa."
"Ette siis ammatiltanne ole soturi?" kysyi Waverley.
"Kaukana siitä, Jumalan kiitos", vastasi miehuullinen sissi, "niin
lyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa
ja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä
eläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa,
taikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan
tarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan,
että minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan
petä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin
hyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan
möin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan
hopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka"
j.n.e. j.n.e. j.n.e.
Mutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen
tamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja
Waverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä
huvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat
hänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti
huomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: "Luulinpa,
luutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia
puhutella?"
Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi
takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän
hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut
lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken
päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu
vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin
jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun
tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti
yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen
matelu olivat yhä pahentaneet.
Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka
varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui
ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan
osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi
Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston
kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.
Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä
romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle.
Entisajan asekilpailukenttä -- kallio, jolta naiset tähystelivät
ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta --
goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin -- ja kaiken
yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus
sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot
päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella -- kaikki nuo
olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.
Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka
häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa
pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä
torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan
lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen
ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä
voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä
kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti
kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän
päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut
käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen
mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen
täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan
moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin
Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt
joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin
järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan
tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.
Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat
läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä
kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen
julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin
kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden
sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä
tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa
muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli
parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja
ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi.
Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko
osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset
välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei
senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa
häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei
ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan,
matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön
vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin
pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi,
alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain
jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan.
Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen
pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa
järjestyksessä.
Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin
harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen
oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain
saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari
kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin
ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla
linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna
savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan,
keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli
osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui
puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen
huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen
kuolinsoitto.
Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan.
Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä
nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen
kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän
kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja
lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle
menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn
ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle
rakennukseen.
Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat
edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää
hallinneita -- jos konsanaan hallitsivatkaan -- kuninkaita, oli
jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä
palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin
pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi
käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät
passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa
touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta
Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan,
synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.