Waverley on vielä ahdingossa.
Waverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä
retuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt
auttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat
viejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan
ja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen
tarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty,
geelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet
lähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin
vinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.
Sankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi
ainoastaan: "_Cha n'eil Beurl' agam_", s.o. "minulla ei ole
englantia." Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena
vastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää
englantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen
hänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei
näkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.
Hämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän
notkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi
kasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen
kapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi
muutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis
nostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja
äkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi
Waverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun
yli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.
Onkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran
sorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen
järeätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin
epämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin.
Lattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut;
seinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista.
Keskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota
tupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution
töllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän
joissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley,
etteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati
erittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista
raidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä
koko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat
ylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.
Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon
heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja
nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta
odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin
sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei
huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan
lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän
komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei
halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä
väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai
hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava
päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen
ylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa -- sillä hän ei tiennyt minä
heitä pitäisi -- että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.
Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen,
jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti
sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja
mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta
matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan
ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen
luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen
vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja
mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä
uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja,
joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan.
Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana,
mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.
Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui
huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän
sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän
huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat
hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi
saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley
oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen
sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa
naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo
tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.
Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman
vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen
aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan
tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa
kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi
naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi
hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että
tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan
hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä
salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora
Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli
lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa
vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa
tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi
verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen,
mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä,
kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten
sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän
nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä
vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.
Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten
saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin
Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan -- mökkiin ensimäisenä
aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin
nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja
sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten
syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen
naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta
asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut
pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä,
eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää
suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken
kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja
uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan
saapumatta hökkeliin.
Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty
ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja
astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain
annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle,
ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa
Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi,
hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli
vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja
huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen
pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia
yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa,
kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa
viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan
hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella,
vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä
ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää
puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen
jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.
Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että
alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen
pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä
yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa
taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti
mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin.
Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin,
jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä
mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti
vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana
oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä
laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja
olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten
seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.
Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään
astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin
saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa
ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli
valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan
hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista
pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt
joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa
huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain
tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen
eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin
rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi
saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja
suoriutuivat lähtemään matkaan.
Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa
lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän
vilkaisi taakseen -- siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä
näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa
silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin
auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen
matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä
tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen,
milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan
liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan
laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.
Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon
vaalijansa -- tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut
hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja
mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo
ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen
kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin
ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys
kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä
salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen
suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten
päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.
Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin
liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi
neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme
seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja
painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä
korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.
"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!"
virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti
ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta
seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään
selitystä.