Kohtaus matkalla.
Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello
kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena
syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen
vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin -- vaikka se oli
kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä -- tietenkin jatkamalla iltaa
yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä
etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan
mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan
heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin
vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa,
kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"
"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.
"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja
erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti -- penseän
suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa
haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna,
ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa
katraassa?"
"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.
"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että
sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin
kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan
suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi -- ho hoi, ken
olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen
nakerreltaisiin pois!"
Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta
sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan,
päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan,
pitkitti haikeuksiaan.
"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja
muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat
synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja
vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia -- onko kummeksittavaa, minä sanon,
että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette
vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen
marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset
edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin
pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun
panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne
ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla
ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä
korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja
te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen
saastutuksensa pikarista!"
On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut
olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta
kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia
jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa
elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen
Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan
olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija,
joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.
"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.
"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen
suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on
ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita -- niin,
maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja
käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on -- teidän armonne käy asian
ytimeen."
"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en
käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan
paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin
tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi,
tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen
tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta
sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta
kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo
vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut
jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen
ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa
ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat
ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin -- niin kauvan kuin minulla
on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."
"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa --
hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne
rakentanut -- eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin
lairdilla."
"Oikein sanot -- oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan
kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle;
"oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille
vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden
oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön
kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin
mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän
perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain
huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan
hyväksymisensä.
"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille,
joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen
pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut
kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan
valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa
jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon
ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"
Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja
presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien
sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä
katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa.
Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen
laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut
päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin
ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan
otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta
sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena
mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin
arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies
murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti
koko puheen.
Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla,
kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka
vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa
tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia
notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää
kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa.
Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet
laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja
Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja
melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.
Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa
juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin.
Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa
hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden
puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut
käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei
voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.
"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta --"
"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa
ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi
kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein
pettyneeni sinussa, ystäväni."
"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan
kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."
Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus -- polulle
syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet
viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan.
Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi
hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin
olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen
sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi
lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti
äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa
tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies
sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley
kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja,
mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat
häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He
juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen
sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia
kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin
miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä.
Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin
rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina
makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti
vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja
uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin
vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa
Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan
mukanaan.