XXII.

Asiat oikenevat hiukan.

Aamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä

uinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta

päätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan

häneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä

kansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi

todistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua

skotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja

tapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä --

kuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan -- yksilön vapautta ja

oikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi

hallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi

jo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään

Mac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.

"Miks'en minä", virkahti hän itsekseen, "muiden maineikkaiden miesten

tapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten

jälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan

minullakin tilaisuus

"aukaista jylhä silmä kapinan,

toivottaa tervetulleeks' usko uusi,

syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!

"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on

perustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään

uskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies

käsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi

tullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja

päätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän

täytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos

olisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun

suuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa

-- vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen,

uskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja

loukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties

joutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään.

Oi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on

se toteen käynyt!"

Edwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti

moittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi

ainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri

Melvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.

Waverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa,

mutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi

hyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet

pelastanut kyläläisten väkivallalta.

"Luulenpa, sir", lausui kovaonninen nuori mies, "että muissa

olosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni

pelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa

sekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että

voin tuskin kiittää välityksestänne."

Mr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista

mielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä

saisi sen todella ansaituksi. "Hyvällä ystävälläni, majuri

Melvillellä", hän jatkoi, "on soturin ja virkamiehen tunteet ja

velvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä

hänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun

ihmisluonteen vajavuuksia." Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: "En tahdo

tunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja,

jotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan

vakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka

jollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan

pyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän

välittäjän huostaan."

"Mutta", epäröitsi Waverley, "en käsitä miksi vaivaisin teitä

luettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen

juurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä

minua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani,

vaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi."

"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne", huomautti pappi.

"Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen

tullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne

ehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen

paljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja

jos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla

vahinkoakaan."

Tovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen

ollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin

olivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se

kenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä

vakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen

vuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on

esitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose

Bradwardinea edes nimeltäänkään.

Mr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin

herättävän. "Olenpa iloissani siitä", hän virkkoi, "ett'ette maininnut

tätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka

eivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden

vaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan

kuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut

hänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä

puhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa

piireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo,

eikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi

kaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa

melskeissä." Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki

erityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista

hänen kertomistaan seikoista.

Tämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen

viattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen

suopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan

uskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr.

Mortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta

hänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä

kiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan

säädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai

kyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren

ystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän

siihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.

Edward nyt kysyi tiesikö mr. Morton minne hänet aiottiin viedä.

"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän

vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo

mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee

osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään

vartioimisenne toisen henkilön haltuun."

"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä,

kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme

emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä

viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt

täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla

kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään,

tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen

käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää;

sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin

kuin minä olen."

"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa,

joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka

heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin

hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat

häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä

vähät välittäisi erastianilaisen papin -- kuten hän minua kohteliaasti

nimittäisi -- muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni;

en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan

vielä käydä luonanne myöhemmällä."

Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun

saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä

jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti

sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan.

Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus

olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista

kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden

aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle

taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti

rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille

(tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan

ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan

olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen

armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut

saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun

kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä

muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä

pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin

silloinkin kävi.

Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr.

Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta

vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko

jutun pikku _escapadeksi_, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten

korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella

nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua

varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri

Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri

Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän

päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa.

Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä

syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja

kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa

hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen

ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen

käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden

asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti

jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin

ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä

auliutta.

Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin

ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä,

joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa

velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään

sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan _bon vivant_,

ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja

sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja

ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku

seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä

oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain

joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat

keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt

halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka

kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti.

Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä

käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun

pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut

virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä

asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui

ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.

Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan

jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu

säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän

historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun

täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti

osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli

alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan,

joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon

synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä

psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle

muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan

sisällöttömään taiteeseen.

Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti

lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen

talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi,

vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa

vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti

hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat:

Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi

päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen,

jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä

pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä

lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän

uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta

mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan,

missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri

polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen

maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti

uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava

inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön --

tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden

harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa

väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin

naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja

olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli

mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista

aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia

eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta

jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta

näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi

Bothwell Briggin otteluissa.

Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti

juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää

röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä

kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei

Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden

päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.

Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi

Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet

yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät

säännöttömältä roskaväkiparvelta -- niin suuresti on silmä tottunut

olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita

näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka

uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi

pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska

kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa

uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja

he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun

hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja

oluttuvista oli saatavissa. -- Kuusi Ligonierin rakuunaa -- ajatteli

majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen -- olisi ajanut

koko lauman käpälämäkeen.

Tervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä

matkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa

huostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti.

"Kyllä", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui

kaikuvan maan alta.

"Mutta saattueenne ei ole niin vankka kuin odotin", huomautti majuri

Melville.

"Muutamat väestäni", vastasi Gilfillan, "isosivat ja janosivat

matkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta

ravituiksi."

"Olen pahoillani siitä", selitti majuri, "ett'ette jättänyt miestenne

virkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se

on palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä."

"En puhunut lihallisista mukavuuksista", vastasi presbyteeriläinen,

hiukan halveksivasti hymähtäen; "kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta

miehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee

heille ehtoopäiväselityksen."

"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän

maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan

saarnaa ulkosalla?"

Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin

ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"

"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne

tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn

omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia

sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne

tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla,

jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta

ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon,

jotta kylää tahi metsää lähetessänne" -- (tässä majuri keskeytti

selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr.

Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä

olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen;

mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette

saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä

hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."

"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on

allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William,

Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään

toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William

Melvilleltä."

Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka

pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta --

sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan",

selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä

että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin,

että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi

olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja

ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa

herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä

asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi

kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja

suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. --

Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta

luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen

tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin

asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."

Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli

sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan

Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa

hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa.

Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan

etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin

ampumisesta!"