Neuvottelu ja mitä siitä lähti.
Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan
Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea
pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä.
Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja
oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki
nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden
perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan,
ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden
pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.
Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten
istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat
saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä
painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn
nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana
ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään
ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki
mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.
Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien
tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä
pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä
välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton
erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä
esilauseista.
Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä
valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa
paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja
kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan
kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt
tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä
toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt
nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen
havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen
katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja
kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti
heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla
häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa
tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden
tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä
sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta,
että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan
hyvän.
Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta
opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin
pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen
mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen
elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin
menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin
seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne
siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi.
Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti
toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja
epäluuloisen maailmantuntijan.
Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti
lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:
"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan
narun kaulaansa."
"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.
"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta
eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä
johtopäätöstä."
"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee,
kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"
"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin
niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen
maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."
"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet,
jonka julistaminen on kutsumuksenani."
"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty
armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti
tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän
puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että
tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."
"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet
aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita
kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja
sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa
(sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa
lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat
viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään
järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota
armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun
uskollisuuden hurjat näyt."
"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus
työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko
kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä
voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."
"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään
todistetuksi", huomautti pastori.
"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne",
vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku
on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on
kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva
hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut
kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin
rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria
miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään
häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa
korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on
Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi
tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina,
jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa
kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja
tovereitansa ylempinä."
"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä
kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat
etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa
rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan,
ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."
"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut
synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies
pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin
mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä
pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan
häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin
leppeästi, sitte jyrkemmin -- varmaankaan ette epäille hänen niin
tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä
selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei
vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen
sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu
ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään,
havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen
sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää
olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten
tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja
yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo
kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut
Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman
jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun
metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin
lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan
sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata
rykmenttiinsä -- mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos
oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän
vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää
luopuvansa paikastaan."
"Häneltä oli se jo riistetty", huomautti mr. Morton.
"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle.
Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja
Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia
kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan
hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista
väitöskirjasista."
"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta", selitteli pappi.
"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä
saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta
kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt -- muutoinko tuon
ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte
tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle
jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo
hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan
kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan
on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno
eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi
ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana,
Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri,
kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari
Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen
suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan
alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."
Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain
yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan,
mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.
"Vaikea sanoa, nykyoloissa", virkkoi majuri Merville.
"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa
vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori
mies."
"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä
vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä",
vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi
ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan
suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien
hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen,
Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi
hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien
alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."
"Jumalan tähden!" huudahti pappi, "onko mies pelkuri, kavaltaja tahi
epatto?"
"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on
tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä
käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa
itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan
teidän saarnastuolistanne."
Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa
pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.
"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista
vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien
alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu
palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta
huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen -- nimi
pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt -- sanoitte häntä
Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."
"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa
vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja
yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti
uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on
kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."
"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan
ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi
parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette
minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."
"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä
kahden kesken?"
"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle
täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"
"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan
sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle
itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä
puhdistamassa."
Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan
isänmaan kohtalosta.