Kuulustelu.
Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen
herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän
vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme
kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja
kylmäkiskoisesti.
Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta
päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa
jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku
summan haavottuneen hyväksi.
"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri,
"mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja
aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."
Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille
kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin
kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich
Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa
matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin
yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli
kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan
avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä
kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa
vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa
tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.
Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin
ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan
päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli
välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut
antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan
käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui
uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa
arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt,
vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan
tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei
majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön
käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien
tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole
Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi
kotiinsa.
Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin
puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa
odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan
mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse.
Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri
Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja
useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.
"Edward Waverley."
"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn
veljenpoika?"
"Sama."
"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on
joutunut osalleni."
"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville."
"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt
aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"
"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen
syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen
ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin
pidätetään siihen vastaamaan."
"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin
vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että
alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja
kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille
esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin
päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään,
on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan -- suurin
rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."
"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta
katalilta herjauksilta?"
"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava."
Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward
Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista
raskaista rikoksista.
Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena
syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen
kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli
kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa
rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan
käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi
olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.
"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri
Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa
laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit,
mitä teillä on mukananne."
"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja
muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."
"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."
"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään
merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."
Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt
uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle.
Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen
ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.
Suotuaan vangille -- jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä --
kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen
kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen
ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin
yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän
saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.
"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin
rakuunarykmentissä?"
"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."
"Aivan oikein -- ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut
luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"
"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen
arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti
Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin,
ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."
"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä
välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet
osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"
"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia
ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat
neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään
maanmiestään, joka oli kersanttina."
"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis
etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne
tilalta?"
"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?"
"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko
rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä
tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"
"Minäkö! -- Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään
olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"
"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä
lähettämään teille kirjoja?"
"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti
Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt
kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista
liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."
"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?"
"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen
luettaviksi."
"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?"
"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne
oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän
paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa
oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä
sepitelmiltä."
"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr.
Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden
kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät
matkatavarainne joukosta?"
"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan
kunniasanallani."
"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan
muualla. Ja nyt jatkaaksemme -- tunnetteko henkilön, jolla on nimenään
Viekas Will eli Will Ruthven?"
"En ole kuullutkaan sellaista nimeä."
"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan
välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa,
yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa
kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja
muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän
johtamina nousseet aseisiin?"
"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne
salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä
mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni
valtaistuin luvattaisiin."
"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä
poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja
Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän
onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"
"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän
valtiollisiin puuhiinsa."
"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne
Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan
oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta
päätettiin?"
"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en
kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin
viittaavaa."
"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan
kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle
valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin,
liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"
"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla;
enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut
maahan."
Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa
viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä
erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa
havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei
ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa,
niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat
häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten
majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.
Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir
Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin
johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön
hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti
Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien
vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen
siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.
"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan
saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan
vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne
yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"
"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa
hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla
tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän
ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi
sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti
Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan
takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän
määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia
kirjeitä välillä -- ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa --
niin eivät ne ole tulleet perille."
"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta
sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että
teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen
majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle
herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir,
ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos,
kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle
huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja
aatelismiehenä ette sitä heille antanut."
Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa
törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että
väkisinkin tuntuivat uskottavilta -- hänen ollessaan yksinään,
ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa
melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi
kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön
kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.
Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa
ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti
tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley
ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte
jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä.
Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos
olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne
väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos
_en_ ansaitse epäluuloanne -- ja Jumala sekä omatunto ovat minulle
todistajina siitä, että niin on asian laita -- niin en käsitä miksi
vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani
vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä
päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.
"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata
vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari.
"Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien
houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne -- tarkotan Glennaquoichin
Mac-Ivoria -- on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen
te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne
päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen
hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän
harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä.
Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat
tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin
täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni,
peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä
tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden
menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä
onnettomissa vehkeissä."
Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan
hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä
ollut osottanut: "Majuri Melville -- koska se on nimenne -- olen tähän
asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt
kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua.
Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin
ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja
ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin
moitittava -- niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin
verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne
olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa
niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin
ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan
epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."
Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko
kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt
nuuskarasiaan ja nenäliinaan.
"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä
loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää
keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen
pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna,
mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät
pöytätoveriksemme illalliselle? -- (Edward pudisti päätään) -- mutta
lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."
Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen,
mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten
viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän
viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta.
Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan
Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien
keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.