Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.
Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle.
"Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli
taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos
sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua
kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta.
Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta
mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla -- kunhan et
vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."
"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi,
Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."
"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan
komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä
niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin
rannikolla maihin odottamattomia vieraita -- joll'eivät Ranskasta
saamani tiedot petä."
Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä
matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli
kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.
Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät
kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus
herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset
täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi
viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien
tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon.
Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja
jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa
tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille.
Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas
tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes
muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin
edessään.
Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus -- sivumennen sanoen ovat
ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset
-- oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi
mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi
Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin
tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki
ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"
Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua -- ei kellojen kajahtelua, vaan
ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan
kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja
kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan
vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet
kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.
"En sitä osaa tarkalleen ta'ata -- harvakseen on pyhäpäiviä
Bally-Broughin seuduilla."
Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta
ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono
vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään
kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun
mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum
vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko
"iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."
He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka
kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause,
vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä,
laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova
taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat
matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi
lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä
synnistään -- mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin
Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja
naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään
heidät asuntoonsa.
Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia
opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.
"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.
"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa
tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."
"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on
julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta
mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla
nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen
parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree
presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita,
niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."
"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja
opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."
"Niinkö! Palvelijanne? -- ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"
Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo
urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja
luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin
saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja
nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir;
saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin
kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen:
kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."
Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos
huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö.
Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan
mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan
aiottiinko antaa opas ja hevonen -- nähtävästi ulottui saalilaisen lain
teho Kultahaarukankin talleihin.
Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum
Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli
Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen
merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen
koomillisen sävyn:
"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?" kysyi jälkimäinen.
"Tuntuuko teistäkin siltä?" vastasi Callum.
"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?"
"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa."
"Eukko, ojennappa sieltä pikari."
Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes
Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen
kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.
"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?"
"En ole solan takaa."
"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?"
"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen."
"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?"
"Se on arvattava -- jos kerran itse sieltä läksin", vastasi
järkähtämätön Callum Beg.
"Ja mikä hän on miehiään?"
"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on
menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä
kitsastelevan."
"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?"
"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava."
"Hm! hm! Siitä on saatava maksua."
"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan."
"Hyvä on, Duncan -- sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?"
"Enhän toki -- Jamie -- Jamie Steenson -- johan sen kuulitte."
Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä
tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton
aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella
ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden
lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli
paastopyhä -- mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut
kaksinkertaista suuremmaksi.
Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi:
"Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."
"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä
isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta
matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on
sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."
Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean
kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen
siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli _spleuchanin_
mutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä
hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan
ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on
teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti
huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."
"Vai niin! Ja millä tavalla?"
"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin
ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen _skene-occlella_.
"Mikä onkaan _skene-occle_?"
Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi,
päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli
sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä
väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden
kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran
ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi
osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.
"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?"
"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se
mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia
ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."
Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään
Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin
henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.
"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille
mitään pahaa tehnyt."
Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi
tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät
kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen
yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä
kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta
aineesta tehty huppukaulus, _trot-cozy_, joka oli pantu leuan alle
nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä
verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja
joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla
solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti
asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."
"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?"
"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos
tarpeelliseksi näette."
Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt
vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja
joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi
miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva
lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä
huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä
taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos
Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen
olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli
matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän
avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn
täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu.
Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei
hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä,
kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine
varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.
Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää;
syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä
vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen
oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota
näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili
salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa.
Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan,
läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha
whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."
Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän
ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua
lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa,
vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä
useamman penikulman takana.
Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä
sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti
suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä
yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen
omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis
vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut
etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa
epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.
Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena
oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille.
"Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä,
lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.
"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään
nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä
maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot.
Jos teidän armonne kuitenkin --"
"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä
löydämme sellaisen?"
Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr.
Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat
lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli
tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen
sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman
pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta
mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan
sitä kuullakseenkaan.
Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla
ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden
liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli.
Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä
sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä
hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli,
palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä
käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan.
Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi
kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa
vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin
pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes
takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja
saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka
rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina,
silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin
yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin
uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä
työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin
uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan
viipymättä tiedon!"
Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa,
hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana
vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden
kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin
vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan
tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja
sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi
puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi
kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry
ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr
olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä
päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet
alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.
Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse
väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin
neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen
ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta
nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota
tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän
hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:
Charlie mulle armahin, armahin, armahin.
Charlie mulle armahin,
ritari nuor!
"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät
whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään
leipäläpenne umpeen?
"Ettepä tiedä, kuka se saapuu,
ettepä tiedä, kuka se saapuu --
kaikki Macraw-peikot saapuu."
Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja
muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien
kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori;
kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia
rumia renkutuksia? -- aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana
valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta
todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä,
ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta -- sekä kaikkia
kirkon erehdyksiä vastaan?"
"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi
jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin
keropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että _kiltteihin_
pukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne,
parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne
periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan,
kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse --"
Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään
eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene
kotiin, ja h----i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja
pane kaurakeitto tulelle."
"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja
kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko
väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa,
"_sinä_ toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka
eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin,
sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän
vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun!
Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas
Gordon vähintäinkin!"
Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta
pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun
halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen
että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä
katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa
pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori
herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"
"Ja mikä on nimenne, sir?" kysyi Mucklewrath.
"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan."
"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies,
joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa
että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."
"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että
vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta
siihen."
Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa
kaikkialta: "Sihteeri Murray:" "loordi Lewis Gordon:" "ehkäpä
_chevalier_ itse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja
oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän
yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen
vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi
juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat
kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle
niiden mielestä, joita se kohtasi. "_Tekö_ pysäyttäisitte minkään
herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut
yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä.
"Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja
jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia.
"Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa
sormensa häntä vastaan."
"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi
sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä
korvat lukkoon."
"_Hänen_ kakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen
miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!
"Jos kuolla voisit, miekkonen,
ja haudass' oisit, miekkonen,
niin uljas poika ylämaan
sun leskes ottaa saisi vaan."
Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin
tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen
kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan
hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten
ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei
osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa
loittonemaan.
Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt
hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen
seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen
kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat
kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan
vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja
sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten
edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää
ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä
menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."
Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen
menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä
väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen
ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen
vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan
paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan
aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta
niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin
rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka
luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi,
olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän
Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää
raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma
rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli
henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui;
ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta
vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin
väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään
häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa
hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän
raivonsa.
Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan
kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä
paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten
arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen
evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin
oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä
siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon
evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen -- vaikka hänen muistonsa on
Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset
puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta
mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".
Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan
ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia
pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi
hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli
hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut,
itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä
menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi,
että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä
yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta
kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut
ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä
jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi
kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen,
että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina
ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat
kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä
marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan
Cairnvreckanin hoviin.