Kirje Tully-Veolanista.
Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä,
luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan
laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat
ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin
linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward
todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten
hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin
mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:
Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,
ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,
se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,
ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.
Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle
taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien
runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:
Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,
siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,
housuitta aivan ja kenkiä vailla,
kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.
Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo
liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina
maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja
tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen _reelin_ notkeita mutkia
oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta
puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä
huutelua "_seid suas_" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä
tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli
löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt,
vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita
parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia
veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan
hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä
soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään
häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa
ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan
pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.
Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut
"Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja
niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen
omin sanoin:
"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en
tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia
täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille
välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr.
Waverley! -- ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni --
rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin
hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi
kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten
perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden
herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas
isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei
antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja
muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen
noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole
kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että
nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan
eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä
ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette
sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.
Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä
Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea
kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain
velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita.
Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi
eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia,
ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten
saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä,
tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt
majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen
kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi.
He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin
olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä
sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa
vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän
piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi,
mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut
osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä
jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä
varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä
sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien
välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain
nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai
minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin
turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma --
oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr.
Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan
sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa
sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane
sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana
koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley!
Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun
sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan
Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta
kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja
ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja
rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.
Nöyrimmällä kunnioituksella:
_Rose Comyne Bradwardine_.
J. K. -- Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari
riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta
itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen
teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja
kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. --
Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin
neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"
Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn
mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin
puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain
luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta
selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla
epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista
hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän
älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus
Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä
epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa
käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän
tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta
vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan
turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet
alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää,
että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä
syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että
hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan,
niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut
Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa
ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä
vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa
hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä
kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta
valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin
tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta
johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi
isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin,
niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla
ett'ei -- niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu -- ollut
hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut
uskollisuudenlupaustaan.
Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen
yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien
vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä
huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen
menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä
toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt
oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi
sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen
luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön
oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa
hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs
jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.
Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose
oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja
jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä
syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.
"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et
tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama
sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun
työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi
Edinburgin linnan tyrmästä."
"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten
kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.
"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä
herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran,
otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme
'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman
asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan
häilähtänyt?"
"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."
"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et
kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta
marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."
"Kernaasti ostan sen, jos myyt."
"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin
en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa.
Ja milloin aiot lähteä?"
"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.
"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi
Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme
kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä
kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu
alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en
sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän
kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"
"Tietysti -- jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."
"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata
ennen lähtöään. -- Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen --
soisinpa hänen olevan täällä -- ja miks'ei tuo kävisikin laatuun?
Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa
olisivat meille tarpeellisia."
Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain
jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui -- mutta tulija oli
Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja
toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.