XVIII.

Kirje Tully-Veolanista.

Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä,

luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan

laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat

ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin

linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward

todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten

hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin

mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:

Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,

ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,

se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,

ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.

Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle

taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien

runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:

Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,

siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,

housuitta aivan ja kenkiä vailla,

kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.

Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo

liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina

maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja

tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen _reelin_ notkeita mutkia

oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta

puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä

huutelua "_seid suas_" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä

tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli

löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt,

vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita

parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia

veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan

hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä

soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään

häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa

ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan

pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.

Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut

"Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja

niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen

omin sanoin:

"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en

tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia

täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille

välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr.

Waverley! -- ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni --

rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin

hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi

kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten

perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden

herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas

isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei

antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja

muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen

noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole

kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että

nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan

eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä

ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette

sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.

Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä

Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea

kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain

velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita.

Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi

eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia,

ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten

saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä,

tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt

majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen

kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi.

He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin

olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä

sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa

vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän

piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi,

mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut

osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä

jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä

varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä

sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien

välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain

nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai

minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin

turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma --

oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr.

Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan

sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa

sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane

sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana

koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley!

Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun

sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan

Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta

kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja

ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja

rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.

Nöyrimmällä kunnioituksella:

_Rose Comyne Bradwardine_.

J. K. -- Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari

riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta

itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen

teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja

kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. --

Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin

neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"

Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn

mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin

puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain

luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta

selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla

epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista

hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän

älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus

Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä

epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa

käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän

tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta

vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan

turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet

alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää,

että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä

syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että

hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan,

niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut

Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa

ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä

vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa

hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä

kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta

valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin

tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta

johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi

isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin,

niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla

ett'ei -- niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu -- ollut

hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut

uskollisuudenlupaustaan.

Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen

yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien

vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä

huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen

menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä

toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt

oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi

sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen

luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön

oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa

hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs

jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.

Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose

oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja

jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä

syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.

"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et

tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama

sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun

työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi

Edinburgin linnan tyrmästä."

"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten

kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.

"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä

herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran,

otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme

'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman

asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan

häilähtänyt?"

"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."

"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et

kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta

marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."

"Kernaasti ostan sen, jos myyt."

"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin

en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa.

Ja milloin aiot lähteä?"

"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.

"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi

Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme

kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä

kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu

alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en

sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän

kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"

"Tietysti -- jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."

"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata

ennen lähtöään. -- Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen --

soisinpa hänen olevan täällä -- ja miks'ei tuo kävisikin laatuun?

Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa

olisivat meille tarpeellisia."

Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain

jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui -- mutta tulija oli

Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja

toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.

Waverley(#45697) · 第 23 / 63 题