XVII.

Tunnustus.

Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli

tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan,

eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn

ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n

armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella

tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun

päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja

näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja

ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä

suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan,

vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen -- suvun, jonka

entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä

innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan.

Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa

toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli

olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin

yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia

vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia

naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut

ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua -- niin rakas kuin hän

olikaan -- vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.

Näiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan

hakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko

saattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun

kaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja

Cathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja,

mikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä

kiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin

suurellisesti valmistautui.

"Ferguksen häihin", vastasi tämä myhäillen.

"Niinkö!" ihmetteli Edward. "Hyvinpä hän onkin säilyttänyt

salaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan."

"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo",

ilvehti Flora.

"Ja saanko kysyä, kuka on sitte kaunokainen itse, miss Mac-Ivor?"

"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta

morsianta kuin Kunniaa?"

"Vaan enkö _siinä_ kosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja

neuvojakseen?" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. "Olenko

mielestänne niin kehno arvoltani?"

"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä

olisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,

"kun ette meidän puolta pidä vain,

vihollisemme valtaa puolustain."

"Se aika on mennyttä, sisko", sanoi Fergus, "ja voit onnitella Edward

Waverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt

vallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen

tunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut."

"Niin", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, "kuningas, joka

minulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin

sellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen

palvelustansa."

"Oi, kiitän Jumalaa siitä!" huudahti intoilija. "Jospa sokeudessaan

kohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä,

jotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!"

"Ja nyt, sisko", sanoi päällikkö, "aseta hänen kokardinsa sijalle

toinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana,

että naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin."

"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja

vaarat, Fergus", vastasi Flora. "Mr. Waverley on tälläerää liiaksi

kiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen."

Waverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt

käyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena;

mutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi

kylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. "Miss

Mac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena",

virkahti hän hiukan katkerasti.

"Sitä kyllä, mr. Waverley", vastasi hän herttaisesti. "Miksi kieltäisin

veljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko

klan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen

palvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus

on ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut

tehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet

vaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi;

olette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten

siis saattaisinkaan -- ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä --

toivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?"

Fergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa

huultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: "No niin,

siskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja

hyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle

uskollisina pysymään", ja poistui huoneesta.

Tätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss

Mac-Ivor. "Veljeni on kohtuuton", hän virkkoi, "hän kun ei voi sietää

mitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista

intoaan."

"Vaan eikö teissäkin ole samaa kiihkoa?" tiedusti Waverley.

"Minussako?" vastasi Flora; "Luoja tietää että olen vielä häntäkin

kiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni,

viehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön

hyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden

voimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu -- ja siitä olen

varma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja

oikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole

teidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley,

peruuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te

ette ole harkinneet."

"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti

tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"

Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on

teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä

kuuluviin."

"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto

itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän

mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa -- jos

vain voisin ajatella -- että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana

ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen

elämäni --"

"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta

osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen

värvääjäupseerin käsistä."

"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla

tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani

ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää

hyväkseni uskaliaisuuttani -- Vai saanko, luvallanne, mainita

veljellenne --"

"Ette millään muotoa, mr. Waverley!"

"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä -- onko joku

aikaisemmin --"

"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen

sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin

ajatellut nyt puheena olevin tuntein."

"Kenties tuttavuutemme lyhyys -- jos soisitte minulle aikaa --"

"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni

Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei

sen voimaa eikä heikkoutta."

"Ja sen heikkouden vuoksi halveksitte minua?" sanoi Edward.

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley -- älkääkä unohtako, että vielä

puoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este,

sillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt

pysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa

järjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani,

niin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka

silloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä

mielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne." Niin sanoen hän vetäysi

pois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen

tunnustuksensa oli otettu kuuluviin.

Ennen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai

eikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. "Mitä, _à la mort_,

Waverley?" huudahti hän. "Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka

on kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen,

ja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari

kolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. --

Mutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa

oikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo

typerä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä

huoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat

elämän käytännöllisessä työssä narreja."

"Toden totta, hyvä ystävä", vastasi Edward, "en voi sisartasi moittia

muusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä."

"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän

tuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei

milloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja

takaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä

järjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee

oppia käsittämään naiset _en mousquetaire_."

Hän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan

tarkastelemaan.

Fergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää

palannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle.

Hänen ajatuksensa pyörivät -- näköjään ainakin -- niin kiihkeästi

kivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa,

ett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi

mihinkään muuhun.

"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus", hän kysyi, "vai

mitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?"

"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet

kerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle."

"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin

vähäisin voimin? Hulluuttahan se on."

"_Laissez faire à Don Antoine_ -- pidän hyvää huolta itsestäni. En

ole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en

päästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta

vielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?"

"Miten voisinkaan sen tehdä?" huoahti Waverley, "minä, joka vielä pikku

hetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli

uskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus."

"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle", vastasi Fergus;

"sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja

solvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään

yhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet

Tweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman

kajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi

häntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715,

niin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman

päämäärän kuin äsken menettämäsi oli."

"Mutta sisaresi, Fergus?"

"Mikä lempo tätä miestä riivaa?" vastasi päällikkö nauraen. "Yhätikö

vain pyrit haastamaan helmaväestä?"

"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä", lausui Waverley, "tunnen

että vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss

Mac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa."

"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta", virkkoi Fergus totisempana, "vai

olemmeko romaanin ja runouden mailla?"

"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta

asiasta?"

"Varsin vakavasti siis puhuen", vastasi hänen ystävänsä, "minua

ilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä

olet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin

mietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi

-- suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen

ylimyskerjäläisen sisaren kanssa?"

"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä

oikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat

kaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin

tavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?"

"No, etpä missään -- _cela va sans dire_", hymähti Fergus. "Mutta

isäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi."

"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena

siitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva

puolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin

käytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla

voitettavina -- tarkotan sisaresi arveluita."

"Sisareni", vastasi Fergus, "niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten

pyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä

tapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani

eikä neuvoani. Ja kuulehan siis -- olin näkevinäni Floran äsken

lähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä

piiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan! _Alerte à la

muraille_! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin

joutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi -- minä sillävälin

tarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia."

Waverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin.

Rakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen,

yhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut

häätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut

kohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin.

Auringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä

nähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli

unennäkönä hälvennyt -- hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse

oli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi

hämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna

täytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi

kaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti

hänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua

onnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi

hän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin

sydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin

etäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen

kaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse,

ilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja

huimapäisiin puuhiin -- ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen

tekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen

arvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden

päättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo

vaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi

kosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut

ajatella vihlovaa tuskaa tuntematta.

Epämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän

vihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin

Fergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan

heti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin

kohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta

huomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä

hämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja -- pahaksi enteeksi Waverleyn

kosinnalle -- otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. "Se on kaikin puolin

liian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi

mielipiteistäni."

"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien", tokaisi Waverley suuresti

kiihdyksissään, "joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen

tuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan -- antakaa vastaisen käytökseni

-- antakaa veljenne vaikutuksen --"

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley", lausui Flora, posket hiukan

punehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. "Moittisin itseäni mitä

ankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en

voi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin

kohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin

mielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani,

mutta parempi nyt kuin myöhemmin -- ja oi, tuhansin verroin parempi

teille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja

soveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!"

"Jumalani!" huudahti Waverley, "miksi edellyttäisitte sellaisia

seurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset,

koko ajatussuunta -- jos niin rohkenen sanoa -- yksiin menevä, kun ette

väitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette

suosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?"

"Mr. Waverley, minulla _on_ sellainen suosiollinen mielipide, ja

niin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet,

niin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja

luottamukseni osotusta tahdotte."

Hän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi

Edward kiihkeästi selitystä.

"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua", alotti Flora; "ne

ovat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa.

Myöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini

arveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä

itseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut

vain yksi toivomus -- kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen

lailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten

kiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän

ainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten

ole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan

vain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki,

ranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle

yhdentekevää!"

"Mutta, rakkahin Flora, eikö tuo innostuksesi silti voi toteuttaa

onneani?"

"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana

ilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata

rakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor

tyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani

velvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette

voisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette

runollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä

ei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja

penseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden

häiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä

kohtaan."

"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?" virkkoi hänen

kosijansa alakuloisesti.

"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin

ketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne

mukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista

koetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa

tunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa

tulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa,

koko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne;

olla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne."

"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun

kerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?"

"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?" vastasi Flora.

"Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt

tapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin

hartaat rukoukseni?"

"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista

etuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?" kysyi Waverley, joka oli

niin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan

sanojaan. "Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa

Stuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus --"

"Suotuisa tilaisuus!" huudahti Flora hieman halveksivasti, --

"periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla

suvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen?

Ajatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani

jäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän

harkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun

näkyvät ilmankin pääsevän voitolle!"

"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia", väitti

Waverley. "Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea

kautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko,

joka sen hyväksi säilänsä paljastaa."

"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin

neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen

mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut

yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on

tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja

vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä

satunnaisesta hetken tunteesta."

Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja

kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen

rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa

hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa

tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.

Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas.

"Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän

puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on

neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen

yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä

ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte

auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto.

Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa

omaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista

anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja

tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne

tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun

arvokkaana edustajana."

"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa --"

"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on

meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet,

mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne

saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu

mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley,

että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin

rukouksissani muistissa kuin teidän."

Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan.

Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän

vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei

olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen

uteluihinsa. Juhlan huima remu -- Mac-Ivor näet oli taas kutsunut

klan'insa kekkereihin -- osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut

olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata

miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä.

Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin

ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen

iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät

hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja

ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta

mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.

Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia.

Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei

nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan

menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa

kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet

häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden

valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos

siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden

kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan

muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja

eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä

toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä

tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.