XVI.

Uutisia Englannista.

Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan.

Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se

vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä

päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on

omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva

haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää

suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti

olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.

Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja

päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä

Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä,

hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley

noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei

voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin,

päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi

muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena.

Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden

alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää

pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward

heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti

nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä

ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka

kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi

häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa

maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin

kuumeelliseen uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun

oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä

otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti

suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten

kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät

jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas

solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan.

Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina

ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja

aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet

olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle

suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että

suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että

hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin

sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan

viipymättä palaava vieraansa luokse.

Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut

tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä.

Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään

Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa.

Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi

päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä

ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen

pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka

hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.

Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä

kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen

keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli

Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet

kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi

liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä

sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä

aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa

lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun

ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä

sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran

silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä

hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin

juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi

Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita

kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan

niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin

tärkeitä asioita.

Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan

Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa.

Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella,

jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää

perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne

olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät

tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn

hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista

hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet

Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan

uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan

Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi

märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea

pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti

sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan

kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen _addenda,

delenda et corrigenda_ niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän

oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku

oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus)

olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella

korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime

aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan

saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja

parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu

tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli

onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle

ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen

annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä

vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli

ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni

koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi.

Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet

parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että

kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley

erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti

osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan

ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta

herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa,

että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli

mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin

pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat

jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä

palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä

lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut

hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja

voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen

poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla

upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi

olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli

aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta.

Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä

povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut

minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo

todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen

parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi

voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli -- lausui hän, eikä

hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta -- että

sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi

nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard

oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren

erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei

tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä

Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut

jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo

isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa

sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä

sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan

mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu.

Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen

häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta,

vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa

muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen

isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon

partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa

seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi

vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli

otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden

polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla

terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko

Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria

korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha

hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä

runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin

kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan.

Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa

valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien

herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne

vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista

Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa

olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden

sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus

määräillä hänen käytöstään -- varsinkin kun samalla muisteli

leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa

saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla

mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut

päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta

sanaan seuraavasti:

"Hyvä herra:

Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä

erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja

kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin

olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä

käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten

saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän

kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy

ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä

muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.

Kunnioittaen:

J. Gardiner, everstiluutn.,

rykmentin päällikkö."

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti

tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt

vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin

tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan

ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista

käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut

mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen

perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä

käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita

kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada

hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla

kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun

jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia

rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen

mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten

hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan.

Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan

saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän

lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen

asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma

siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä

Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori

päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta

luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä

ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui

ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn

toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään

tottuminen oli kehittänyt.

Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä,

jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi

kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne,

kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"

Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin

mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden

johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:

"Tietääksemme ei 'tää _Richard_ joka kaiken tämän teki' ole ainoa

esimerkki W-v-r-ley H-n-rin _Wavering Honourista_ (häilyvästä

kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin

virallisiin nimityksiin."

Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki

siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu

luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten

joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun

Edward Waverleyn sijaan."

Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta

suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt

kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja

häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden

päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen

uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen

kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan

tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan

miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi

sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata

vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen

kyyneliin.

Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa

vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia

kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi

vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä

merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia,

joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle

jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi

hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen

viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää

luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen.

Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää

hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.

Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen

eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen

kaiken ikäni?"

Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan

käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi

puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi

kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin,

jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja

katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen

hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden

synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä

käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen

miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä -- minä totta puhuakseni en

tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän

hallituksen sotilasleiriä."

"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen

kärsimääni loukkaukseen?"

"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor.

"Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä -- tyrannimaista

sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi

niiden toimeenpanoa."

"Hallitusta! --"

"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota

isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana

kultana hornan haltijalta!"

"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea

ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.

"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän

näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan -- olemme eläneet

kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen

sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten

antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan

ne meiltä takaisin -- ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita

isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko

onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt

kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin

syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:

"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,

omansa vain voi kuningaskaan antaa --

perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.

"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi

kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta

otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja

kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on

enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista.

Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä

kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen

everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen

toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi

lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"

Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana

erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.