XV.

Päällikön sisar.

Flora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan,

sillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin

mahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön

vieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta

tästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin

puvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi

pariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin

aistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan

tukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan

kampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat

nimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään

menoaan.

Flora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat

antiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset

ja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli

päivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta

ilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin

suloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka

päällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan

luonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden

leiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea,

mikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen

sisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä,

pikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia

etuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan

asti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin

uskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja

uhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita

hillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa -- mitä ei

voinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja

hänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista

huomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään

kohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun

hoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä

kiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli

Floralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan,

jonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.

Miss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa

vuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine,

johon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat

olleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja

kaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti

hänelle kapteeni Waverleyn.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen:

"Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin

raakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni

Waverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin

juuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen

hänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta

Mac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella

vain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta -- syystä ett'ei

voi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme

englanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä

Mac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen

pääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä

tehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette,

ennenkuin hän miehille virtensä veisaa."

"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan

eri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille

muistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä", virkkoi Flora

vältellen.

"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin

oudolta kuin koko olettamus tuntuikin?" intti puhuteltu.

"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa

kautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja

aivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla

joukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä."

"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla

saattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta

-- hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun."

"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan", vastasi

Flora. "Una, _mavourneen_!"

Hän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi

niiaten pujahti ulos huoneesta. "Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta

hänen käyttämiään lauseita", hän selitti, "ja sitte koetan kykyni

mukaan tulkita ne teille."

Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una

asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora

näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen

Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni

Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos

suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä

koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota

jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun

ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen

mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni

keralla."

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä

toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa

kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he

saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa

vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin

kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan,

pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten.

Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin

satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat

tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä

pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen;

ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen

käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa

kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan,

että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli

siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla

ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea

jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana,

kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley

kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin

keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään

ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja

heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja

huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran

uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi

tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen

katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron

reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä

huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan

marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia

harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä

huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut

pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi

rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän

aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei

ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan,

kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan

korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan

säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen

vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että

saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen

puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena

putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla

jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi

hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa,

virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon

romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen

ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli

sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin

aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden

askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä

skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory

Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva

aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja

tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle

tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja

teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward

ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin

loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina

laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui

sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni

Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä

mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni

kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen

ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani

runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on

yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa.

Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin

hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin

juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai

mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet

pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan

olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut

miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se

hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton

helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi

mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei

ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja

tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen

johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja

haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat

vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli

tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,

siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:

kävi vieraalta käsky -- ja maan yli yö,

kylmi syämmet ja herposi käsien työ!

Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,

ruma ruostepa syövytti säilän -- ei veri;

mitä luikkuja lie, toki määränä vain

nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.

Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,

iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!

Joka jänne jo vait -- joka sävel, mi tois

sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.

Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,

joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:

Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,

ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.

Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,

sädeloistossa lippusi nostata vainen,

yli pohjolan laajalle liehuen näin

se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!

Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,

teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?

Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'

esi-isänne voittohon, kuolohon vain.

Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,

oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,

kuni vuorilta virtana syöksyen

ikiliittohon käykää te yhtehen!

Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota

sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!

Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,

jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?

Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen

hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja

koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan

päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta

runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen

pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun

päässyt."

Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.

"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen

Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut

käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle,

joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee --

ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan

taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten

hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin

uljuudellaankin."

Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu

kääntyi kevyemmille aloille.

Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi

Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana

suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan

herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja

kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa.

Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille

viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään

hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään

Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi

ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi

tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.

Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle

mentyä näki unta hänestä.