XIV.

Päällikkö ja hänen asuntonsa.

Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut

sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet

voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi

voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään

päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren

ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä

mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian -- mikä oli

seikkailijamme nimi -- liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut

kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai

paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta

sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin

toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin

talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan

kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua

alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen _Ian nan

Chaistel_, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut

lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in

nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.

Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti

osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte

kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin.

Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan

palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta

hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa

oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta

saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen.

Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan.

Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja

kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai

ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan

kuusikymmentä vuotta takaperin.

Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin

häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen

maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta

myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi

ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään

tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani.

Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia

kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden

klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana.

Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä,

vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin

laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin

päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen

alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä

kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin

laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka

jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain

saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita

emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka

varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä

muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen

väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän

toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta

kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.

Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan

komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka

hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen

päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää

huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron

jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he

kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan

taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa

määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle

niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä

hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen

käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen

tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden

haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen

kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot

tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan,

siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut

sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi

häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan

myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän

ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä

laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät

ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan

pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.

Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan

kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi

lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli

kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit.

joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin,

näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle;

eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun

alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat

monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille,

joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan

myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.

Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin

naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin

hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen

kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että

valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa,

jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä

silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen

sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta

oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan

aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan

ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti

riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan

huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea

käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo

kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut

koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin

lairdin kanssa -- missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi

hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta

yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina

aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet

kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan

suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli

olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin

kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle

Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa

Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä

edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden

salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten

toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan

muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja

ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.

Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin

hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin

asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla

_luhdilla_ varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut

Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi

sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä

Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä

oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin

Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt

jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.

Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta

rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut

Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen

esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan.

Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä

käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja

sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli

unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen

olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä

sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen

paroonille tapahtuneen."

"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni

pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo

epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.

"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta

harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää.

Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta

takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin

täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää

asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden

varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."

"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean

Leanin ja monen muun joukkueet."

"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali

Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille

vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme,

säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle

kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."

Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta,

jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän.

Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta

riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja

muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa;

arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat,

lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät

jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden

alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte

päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne

alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän

sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri

kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä

alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin

ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän

nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli

kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja

vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken

näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi

välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.

Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin

taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän

yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja

lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli

suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan

pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu

jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran

kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se

pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät

ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla.

Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla

juhlivia Ivorin poikia.

Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista

punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja

olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään

loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla

arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma,

pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin

liian kylmäksi vatsalleen.

Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian

ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen

sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa

humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren

seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen

asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä

uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain

ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja

minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta

tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin

vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa

ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni

Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin

ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin

monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.

"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin,

antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin

luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän

viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on

laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"

Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen

viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä

kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella

innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle

laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän

katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen

laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät

paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan

kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman,

tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät

seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat

miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus,

runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa

tavallisille urilleen.

Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin

itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen

hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle,

"Mac-Murrough _nan Fonnille_ (lauluniekalle), ja mehun juotuaan

pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti

hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria,

kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti

mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.

Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta

esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen:

"Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; --

ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; -- ken ei ole

kumppaniaan hylännyt; -- vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut

vallan-anastajalle; -- _kiltissä_ kulkeville pojille; --

ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."

Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka

oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi

uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi,

"että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne,

niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen

-- hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."

Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan

ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven

sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon,

jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.