XIII.

Ylämaan sissin tyyssija.

Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se

osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan

kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana

vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä

kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen

runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa

punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa,

että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi

päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi

venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti,

vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla

vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari

venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo

kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena

leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä.

Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen

rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä,

asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan.

Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui

kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat

näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.

Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut,

jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta,

vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan

sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista,

toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan

etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan

roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen

asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena

ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.

Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli

vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan

hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan

mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan

armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan

juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla

tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja

sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän

näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut

nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo

toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden

ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen

nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen

setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli,

Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.

Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä,

asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin

eteen kolme puuvatia, täynnä _eanaruichia_, eräänlaista voimakasta

lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin

maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka

katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina.

Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin

tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei

sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti

pahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: "Olisinpahan vain

tiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka

neljänkymmenen penikulman takaa."

Hän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista,

ja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen

henkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien

linnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen

niiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana

sotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat "aimo

poikia." Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa

sattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon

olleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli

vetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä

äänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista

sanottavaa hänelle.

Waverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen

kysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta

saapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean

katseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi

päätään nyökäyttäen: "Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä

varma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä

tervetullut olette majaani silti."

Waverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän

parhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset

tähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu

kanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän

muutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa

silmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen

ryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen

muutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen

vaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen

sijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka

saapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta

retkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten

tikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja

syöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat

ankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse

tahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan

ainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut

liialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka

enimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat

nauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia

haitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.

Vihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme

silmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut

niitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin

siitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä -- Kuninkaan luolassa,

kuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.

Toinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi.

Käydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla

olivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku

pitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle

pengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana,

jos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan

vesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän

ulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten

kiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen

kuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja

jyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja

puolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat

tunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.

Katsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin

salattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku

koloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt

ylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi

Evan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward

taistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän

kuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui

päiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana

oli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan

puuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista

ja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman

kaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki

tuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman

persoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina

ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka

hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen

kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina

alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia

korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän

oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun

saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle,

oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti

Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka

sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät

silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan

vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen,

johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.

Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden

riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen

muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja

niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan

veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja

levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo

kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen

tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein

Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan

tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään

veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt

pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt

hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän

sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä

vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi.

Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui

esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi

vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen

kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin

geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla

kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä

matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa

kajahtelivat hänen säveleensä.

He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony

lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti

kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa,

mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan

kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta

läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta,

joka hänen sanojensa mukaan oli sekä _näköisä_ että _näpevä_, ja

sitäpaitsi notkein _strathspeyn_ tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi

ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä

pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja

surkeihin oloihin.

"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole

mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään

pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."

"Mutta hänen isänsä on rosvo, tavallinen varas!"

"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä

_nosta_ vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."

"Sanotteko häntä siis epätavalliseksi varkaaksi?"

"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän

tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta

karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun

ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän

alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."

"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa

hommassa?"

"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin

reima mies häntä ennen."

"Kuolisi lain edestä!"

"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta -- Crieffin iloisessa

hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät,

niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu

lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."

"_Toivot_ sellaista kuolemaa ystävällesi, Evan?"

"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi

märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"

"Mutta mihin joutuukaan silloin Alice?"

"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin

mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."

"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin

onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut

paroonin karjan?"

"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä

ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä

lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin

laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin

teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."

"Ja minne matkaamme me, Evan, jos saan kysyä?"

"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin?

Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä

itseäänkin tapaamassa?"

Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän

noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin

ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin

käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.

Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni

puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään

luolan isännästä.

"Asuuko hän aina luolassaan?"

"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on

tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta

soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."

"Ja suojaavatko häntä muutkin kuin sinun herrasi?"

"Minun herrani? _Minun_ herrani on taivaassa", vastasi Evan

korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta

tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä

hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."

"Ei suurikaan lahja, nähteni, Evan, kun kumpaistakin lienee kyllälti."

"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos

laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin

metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten

Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."

"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö

päällikkösi kävisi puolustamaan?"

"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan

-- jos nuo tulisivat lain kanssa."

"Ja mitä tekisikään Donald?"

"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter

Scriveniin."

"Ja jos häntä sinnekin seurattaisiin?"

"Varmaankin hän silloin menisi serkkunsa luokse Rannochiin."

"Entäpä jos tunkeutuisivat Rannochiin?"

"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko

Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän

Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan _Sidier

Dhu_."

"Ketä niin nimität?"

"_Sidier Dhu_ merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia

komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan

valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi

vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."

Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen

ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä

murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."

"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla

lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"

Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin

se on hän, ja aivan ilman seuruetta -- ei mukanaan muuta elollista

olentoa kuin Callum Beg."

Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti

kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, _qu'il connait bien ses

gens_. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta

nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä

joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton.

Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista

pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat

häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan

periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta

ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä,

jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt

mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen,

ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla

hän harvoin oli ulkosalla.

Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota

herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen

puku -- jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena -- esitti mitä

edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän

piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin

Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun

lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut

muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti

skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat

ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa

tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään

miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.

Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen

sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut

lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi

katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja

jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti

kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin

kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että

hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti

ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan

omistajansa hallittavissa. -- Päällikön kasvot siten muistuttivat

hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset

merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.

Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi

kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin

ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi

haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin

kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti,

Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald

Mahonyn keralla.