XII.

Rosvoretki ja sen seuraukset.

Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä

aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä

hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät

maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa,

äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta.

Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta

kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet

mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä

näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa

selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen

kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä

kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.

Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään

selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka

kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he

kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin

näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen

maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä

tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien

hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:

on mennyt talo, tavara,

kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta

letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.

Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja

huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen

kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan,

että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa

voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä

puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren

ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä

suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain

toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki

hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään

jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko _cateraneja_ on

viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki

lypsylehmämme."

"Joukko _cateraneja_?

"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa,

maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta

isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä

edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta

karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut

tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään

hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin -- ja jos hän ei itse

joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista

hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole

rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua

kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin

hillitön -- oi, mihin joudummekaan!" -- Rose rukka lannistui kokonaan

ja puhkesi kyyneliin.

Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin

Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään.

"Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen

edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja

lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! --

Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin

hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan

isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien

rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään

muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi."

Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä

parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä

isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa

määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon

tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli

miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa

tapaan täysissä aseissa. -- Tämän murheellisen julistuksen annettuaan

hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään

hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte

liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi

taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.

Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä

kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka

esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä

tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa

rintapanssariin. -- "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän

virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan

keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan

roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet _lapis offensionis et petra

scandali_, loukkauskivenä alamaan asujamille -- hän löi heidät

pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita

kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen

pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"

Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on

tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia

neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun

välimiehen _cateranien_ luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti

suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli

sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää

varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän

suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston

onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin

suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward

ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon

sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan,

vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus

Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin,

kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.

Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä.

Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti

häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan

oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet

Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä

myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi

takaisin _in integrum_ jok'ainoa hieho ja mullikka minkä

päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm

Canmoren päivistä asti."

Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti

toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin

ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa,

kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä

_nebulones nequissimi_, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat

saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:

"elisos oculos, et siccum sanguine guttur."

Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti

taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei

ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi

puolenpäivän. _Cateranit_ oli nähty heti auringonnousun jälkeen

Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla,

olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista,

tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä,

eikä tosiaan mahdollinenkaan.

Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis

mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle

tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri

lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja

panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.

Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä,

Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan

miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.

"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään

suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi,

mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En

oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta

rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan

maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."

"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin

ainakin herrasmies?"

"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka

kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa

tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan

aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni

sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi

hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri

Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut

salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta

Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan

nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin

isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"

"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa

isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on

vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen

tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa

ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä

lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen

palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät

kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja

seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään

väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit,

joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En

voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden

kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja

verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin

linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti

pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä

ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"

Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon

yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli

tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan

sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin

näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan

loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja

puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta

tapauksesta.

Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut

takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta

kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden

Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa

suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan

avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle

täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä

täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli

tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat

poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt

_kilt_ eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet

näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset

puolustusaseet -- tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli

lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet _Duinhewasseliksi_ eli

herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla

kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella

kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän

tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti

arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti

samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan

Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"

"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua,

Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että

sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä

näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo

vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän

pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi

ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa

sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen

vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta

vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät

saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven

vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."

Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän

tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen _kuninkaalle_,

ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä

periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä,

sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä

ole."

Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan

mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän

joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja

kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella

Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi

sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi

paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja

nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi,

saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on

varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa

pikku ryyppyinä -- jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen

enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden

karhun kitaan -- oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset

tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä

tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut

kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan

eivät ole ehtineet imeä ydintä."

Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä

nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja

tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu

puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja

muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi

viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä

merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan

vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi

pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää

vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena

tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä

matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja

sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä

yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen

saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja

toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että

tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan

ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa

sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.

Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät

yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen

polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa,

seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien

vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet

sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen

railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää

kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke

tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa

kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä

jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa

jokunen mäntykin.

"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan

kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan.

Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku

notkelmassa puron toisella äyräällä -- jos näkönne on hyvä, niin voitte

kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se

oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella

vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan

muu kuin ylämaalainen. Polku itse -- eli se osa hiukan tukevampaa

maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat --

oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä

niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä

oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille,

joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja

omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon

ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan

hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei

kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen

oli lähinnä ponnistuksena.

Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu

neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että

Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille.

Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan

eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että

alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä

Donald Bean Lean -- se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat

karjan olevan -- ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä

asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka

oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan

alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen

aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan

parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän

tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla

hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän

ripein askelin poistui näkyvistä.

Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä

kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He

kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua

oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen

sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden

vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he

saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle

ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan.

Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien

vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin

leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään,

ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen

herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta.

Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas,

jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan

-- kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin -- keski-yöllä,

vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä.

-- Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen

sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä

vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli

matkan aihe -- paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän

tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä

hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten:

"Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan

suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti

vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä

kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta

taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan

tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen

pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa

keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista

viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte

airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.