XI.

Muuan havainto. -- Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.

Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan

aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin

edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten

holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan

käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa,

ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

Nuor' rakkaus kaunis on -- häilyvä vain;

_satakielen sä kuuletko kankahalla_?

Vaan vanhan on lempi säilyvä ain',

_urorastaalla pää on jo siiven alla_.

Äkä nuoren on kuin tuli oljissa ois;

_satakielen sä kuuletko kankahalla_?

Viha vanhan ei unholla vaimene pois,

_urorastaalla pää on jo siiven alla_.

Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;

_satakielen sä kuuletko kankahalla_?

Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,

_urorastaalla pää on jo siiven alla_.

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen

pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja

koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie

ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen

narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä

muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt

kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin

tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että

hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili

puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään

Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta

Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla,

että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena

hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa

nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten

joutunut aseettomaksi -- ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen

isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä,

estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta -- tätä seikkaa voitaisiin

tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin

epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä

huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että

Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä

molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan

kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella,

joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran

lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei

täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi

ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut

kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys

siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että

vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana

kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa

luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin

_Hieroglyphica Animalium_ teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli

se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle

riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton

kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa,

joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se

olisi ollut _Bear-Warden_ (karhunvartija). Se oli tosiaankin

törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut

villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait

olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille.

Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan

mainetöillä, vaan että se oli muodostunut _paranomasiana_ eli

sanaleikkinä sukunimestämme -- jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on

nimenä _armoires parlantes_ ja latinaksi _arma cantantia_.

Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja

kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle,

kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa

aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä

tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia

kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei

sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."

Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta

Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan

tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti.

Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin

kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli;

mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa,

joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta

kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää

ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan

halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se

ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan

myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden

sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan

tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli

saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli

todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen

huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan -- mikä on

omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen

ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka

isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön

hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä

sokeinta isän hellyyttä.

Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille

taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana

ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko

suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan

sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty

muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss

Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran

raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo

liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa

perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä

tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä)

itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen,

olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja

palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta

lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman,

neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista.

Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli

hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli

miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin

aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia

kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän

_les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki

conseille_; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien

raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa

laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen

ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut

sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa

häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen

salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana

kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen -- ja tämä vielä Bradwardine

-- puuhaisi _in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post

battaliam_ s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun

jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen

paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, _procul

dubio_, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi

pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua

varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi

loukkaamasta heimolaiseni oikeutta -- Malcolm Bradwardinen,

Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni

haaraa."

Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui

kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin

tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten

tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan

leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin

hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa

kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat

englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi

soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan

teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai

kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä

lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen

käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia

muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti

suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua,

joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia.

Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan,

Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias

kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen

sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä

alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan

mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi

syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa,

uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä

uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin

Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla

yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien

naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten

tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja

haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä

Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että

koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen

olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä

lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä

oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni

olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn

penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan

maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä

ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen

kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa

herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin

kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut

juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat

ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen,

liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia

ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva

nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko

mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan

kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia

terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen,

milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan

oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla

noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan

ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä,

jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu

sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä

-- vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä

lausua -- on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä

valinnassa, tahi -- mikä vie yhteen -- valitsee sen (niinkuin

enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää _le

beau idéalille_ tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän

todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän

nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan,

jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen

aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa

kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin

varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi

ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä

pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei

sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän

keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea

muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran

tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat

ystävyyttä ylemmiksi.

Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut

kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen.

Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen

hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten

henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten

olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan,

jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta.

Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet

saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä

sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä,

epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten

ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi

tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu

tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia

periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia

vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi

työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä

asioissa.

Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat

pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr.

Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista

keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen

valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut

maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut

tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi

ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain

etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta,

jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin

ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa

ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa -- ja pysyi edelleenkin

rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.