IX.

Katumus ja sovinto.

Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin

kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja

heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista.

Häntä oli mieskohtaisesti loukattu -- häntä aatelismiestä, soturia,

Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se

kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin

hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä

taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään

voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties

rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi

hänen perheensä onnettomuuteen -- tahi saattaisi hän menettää oman

henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto,

tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty

loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli

häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut

tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä,

että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta

upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä

Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi

Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät

vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee

ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna,

kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan

paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka

saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen

ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa

oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi

kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä

lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren

vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä

ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa

käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään

pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni

tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen

lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän

ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut

parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan

sielulliseen hupiinsa -- pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut

syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli.

Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän

ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen

käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun

syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä

yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän

ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti

kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen

herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä.

Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan

epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta.

Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla

tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin

häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään

murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja

näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa

talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle

huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni

Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple,

on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli

_monomachian_ tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä

lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää

muisto muutamista eilis-illan _symposionin_ kohdista, joiden

täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä

hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun

sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen

järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille

ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista

myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän

erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa _dans son

tort_, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le

Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa -- sillä

onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on

ollut, _mavortia pectora_, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja

sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden,

jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi.

Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi

ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea

tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos

mies on _ebrius_ eli päissään -- jollainen sattuma voi ja saa

tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle

-- ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään

ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy

olettaa, että _vinum locutum est_; sanat eivät ole olleet hänen

omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen

henkilöön nähden, joka on _ebriosus_ eli juomari, syystä että, jos

hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä

ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden

säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja

siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. -- Ja lähtekäämme

nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun

myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss

Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa

tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti

hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän

kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi

hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss

Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta;

ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän

aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa

selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen

asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin

päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi

ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja

ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra

osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden,

päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi

pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään

poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen

aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua

vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa

kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti _ebrii_ eli

päihtyneet, vähintään _ebrioli_, minkä nimityksen vanhat antoivat

niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset

vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä,

kapteeni Waverley -- järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte

ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä

minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa

oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt

kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin

nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään

huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista

muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei

ainoastaan ollut _ebriolus_, vaan jotakuinkin likipitäen

_ebrius_, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko

seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen

lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa

tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse

voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan

niitä, jotka ryyppivät viiniä _gulae causa_, vain kurkkunsa

kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen

lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä _Liber

Pater_ oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti

yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu _Historia

naturalis_ teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir -- minä

pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa

kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, _recepto amico_."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena

lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää

kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään

uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David

Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun

haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda

teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin

metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei

milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan.

Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä

kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja

sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley

lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen

luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut

rajupäinen, _nec naturaliter idiota_, kuten hulluudentodistuksissa

lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin

hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti

hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt

väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla

pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia

ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo -- mikä

häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt

ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti

musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen

keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä

suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia

sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen

sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille.

Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat

ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin

karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen.

Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin

parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa

kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun

näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he

johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja

kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat

ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen,

ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi,

kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin

neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on

puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta

otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se

hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen

ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta,

että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen

rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta

metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan),

suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja

eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli

uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen

laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:

Joutuin vain, joutuin vain

yli vuorten korkeain,

missä viita vehmahinna,

missä lähde leppoisinna,

missä liekopeite laajin,

missä aamukaste taajin,

missä tetri kaunein juo sen,

missä keijut leijuu luo sen!

Metsän kätköön rientäkäämme,

yksiksemme rauhaan jäämme!

Joutuin vain, joutuin vain

yli vuorten korkeain.

"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss

Bradwardine?" kysyi Waverley.

"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin

korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle

lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan

setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei

päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja

särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi.

Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli.

Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä

olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi

häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta

sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu.

Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän

vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole

milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan

veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin

tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava

kertomus heti herätti mielenkiintoa.

"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella

hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa

tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan

mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas,

tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta

ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:

Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout,

ho la ho! Vite! vite debout.