VIII.

Pidot.

Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja

aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä

tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen

loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley

itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä.

Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi

osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa

edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa

syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä

kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan

tekotukan kamaran.

Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle

tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt

sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä

asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman

hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun

nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr.

Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei

suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta

mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan,

harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan

tepastelevaa mäyräkoiraa.

Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä,

miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden

kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka

vapaasta tahdostansa hylkäsivät

etunsa, asemansa kaikkineen.

Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa

tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten

hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras

maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään,

oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa

valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen

hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto _ei milloinkaan

ahdistellut omistajaansa_.

Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle,

kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen,

_minkä_ kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt

yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella

sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien

huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen

muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti

vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin

työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin,

myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson -- eli, kuten parooni

leikillään häntä nimitteli, _Alexander ab Alexandro_ -- paroonilta

salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän

palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja

laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu

monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen

avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen

vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen

karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella,

ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben

Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui

Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi

häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista

entisajan muistokapinetta.

"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua,

huomannette -- _seisovaa_ karhua, koskapa jokainen hyvä

vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon:

hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon _in

actu ferociori_ eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa

asennossa olevaksi. No niin, sir, -- tällä mitä kunnioittavimmalla

kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä

vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli

kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi

kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison

tahi tyttären siveyttä -- perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen -- ja

siten kävi kuten Vergilius lausuu:

"_Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus_.

"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin

St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka

oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien

saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä

on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä

luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia.

Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset _anilia_, niin varmaa on,

että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana

perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin

suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen

saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti

kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."

Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi

lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl.

korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa

Bradwardinen pyhän karhun sisällön.

Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli

ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös

selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa

hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään

muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän

päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista.

Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä

pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli

odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet

aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita -- "tehonsa täytti hyvä viini

heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä

metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset

nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan

käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja

Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi

viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi

iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä

suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen

loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti

erehtynyt.

Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti

kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley

yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä

virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie

Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin

loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta

vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen

vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan

oli nimenä _deoch an doruis_) paroonin suvun kunniaksi.

Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän

pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin,

saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä

hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin

sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle,

kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta)

sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan,

vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä

parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen

tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi _leges conviviales_

eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi

odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä

vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille

ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin

Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi

kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa

liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän

hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat

pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä

Falstaff sanoo yön suloksi.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut

lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin

kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään,

vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen

ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman

jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian

epätasaisuuksiin -- jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä

ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen

seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen

nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi

nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren,

vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan

myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman

työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden

vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua

yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan,

vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti

ranskalaisia _chansons à boire_ ja lasketteli latinalaisia

sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla

äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja

mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta

maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa

ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli

kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan

hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi

hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa

"sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti."

Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin

tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

Mon coeur volage, dit-elle,

N'est pas pour vous, garçon;

Est pour un homme de guerre,

Qui a barbe au menton.

Lon, lon, laridon.

Qui porte chapeau à plume,

Soulier à rouge talon,

Qui joue de la flute,

Aussi de violon.

Lon, lon, laridon.

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta

huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't,

Cuparin piipari":

Glenbarchan-kunnaat kiipeän

ja Killiebraidin pengermän,

raskaaksi tunnen työni tän,

pyynnissä vuorien riistan.

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän

luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen _Lon, lon,

laridoniaan_ ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa

halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

Jos metso nousee lentohon,

varalla luoti valmis on,

on reppuun työntää vaivaton --

hukkaanpa harvoin ammun.

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi

ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä

on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa

yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja

mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta

vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä

tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea

kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa

pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi

tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa

kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen

äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella

niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin

vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin

asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille

samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia

vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä

mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että

kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa

kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa

tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli

erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän

palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli

Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot

mielipiteeni, _tamquam privatus_, näissä asioissa mitkä tahansa,

niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun

vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään

pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita

sotilaslakia, _sacramentum militare_, joka sitoo kunkin upseerin

uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä

Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden

onnettomuudekseen täytyi _exuere sacramentum_ -- rikkoa

legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin

nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä

hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos

kaikki hornan whigit olisivat ottaneet --"

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa.

Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota

tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja

englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea

sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan

mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja

halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut

piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte

_sui juris_ olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta

puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä

pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on

_quasi_ minun -- se kun on vaitiolon kautta uudistetulla

sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa -- täällä olen _in

loco parentis_ teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei

teille mitään vahinkoa tapahdu. -- Ja mitä teihin tulee, loordi

Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä

hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja

Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni

teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta,

olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma,

joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia

hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja

ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja

hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä

vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui

Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan

ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä

asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin

saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle

suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa

poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen.

Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen

tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta.

Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen

asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut

kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja.

Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen:

"Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään

kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti

pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden

päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat

he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla

erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois

Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle

whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja

Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin

avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta

menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät

ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut

selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."