X.

Eilistä järkevämpi päivä.

Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan

ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena,

metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät

heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit

sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen

kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi

palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä

jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä

eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn

taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä

rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita.

Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden

olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan

nimityksillä niin hivelevillä kuin _Maister Gellatley_, vaikka

luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle

toista arvonimeä, _daft (hassu) Davie_. Mutta tämä ei ole mitään

harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään

kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä

vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa

vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden

ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he

täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua

saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa.

Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy,

ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella _couteau de

chassellaan_ nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti,

oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä _faire la curée_). Tämän

jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän

maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr.

Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa

valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka

muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta

kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan

kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa

opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.

Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat

aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille

hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen,

ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa

runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili

siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä

ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle

kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia -- vanhan

Hardyknuten perikuvana --

itähän vankkana astui

ja vankkana länteen taas.

Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista

runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi

kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki

erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa

muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan

erilaiset _toto coelo_, kuten parooni olisi sanonut, niin oli

heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni

tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä

jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli

mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan

mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden

aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin

vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr.

Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat

Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa

ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja

avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten

saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on

tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman

arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan,

jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi

valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle

rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina

vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida

palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.

Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin

tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä

enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista

luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja

nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen,

että Edward oli _puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae

indolis_, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei

kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja -- ja tästä

seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei

ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa,

hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa

keskusteluun.

Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli,

kuten hän sen nimitti, _troisième étageen_. Hän opasti Waverleyn

parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit

näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia;

sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä,

kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen

nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin

kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.

Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei

huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana

oli Rosen _sanctum sanctorum_, vierashuone. Se oli pieni, mutta

miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi

koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään

paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia

kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin,

kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille

omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa

muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen

ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden

piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi

nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua

(Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley -- talon näytin

teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen

kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin

antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui

Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."

Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi

Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian,

koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli

ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen

aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia,

kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että

joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa

arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen

mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin,

joilla itse oli kunnostautunut.

Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja

hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat

luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän

oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin

muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli

yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti

alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä

varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni

klaveerilla säestämään lauluaan -- vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut

Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti,

hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi

voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen

luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto

"säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä

kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen

henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa

useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni

ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta

puuttuva.

Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä

toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka

hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin

kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä

kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha

kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso,

jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui

viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla,

joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä

huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi

sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin

ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä,

osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi

nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen

painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa,

vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes

taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle

miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.

Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja

skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella

innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä

oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina,

josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja

Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku

kylärunoilija, joka

unhosta säästäin nimet urhojen,

omansa laulamatta jätti vaan.

Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken

sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä

niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea

kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.

_Pyhän Swithinin Istuin_.

Sä Pyhienpäivänä vuoteesees

kun käyt, heti siunaus huokaa ees,

tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,

sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.

Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön

villiytyy vimmahan riettaan työn --

halk' ilman keijuen kuutamossa

tai piilossa pilven pimennossa.

Pyhän Swithinin Istuimelle käy

paroonin puoliso nuor' -- ei näy

katseessa kauhua, loihdun joskin

yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.

Sen Swithin uljas lausua ties,

kun kesk-yön kätköhön astui mies,

ja Noidan lennosta käski alas

sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.

Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,

Yön Noita kun ilmassa samoaa,

ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,

tuon vastata täytyy -- se varmana pysyy.

Paroonilla sodissa Robertin

vasallina vuos' on jo kolmaskin,

ei tietoa retkistä ritarin urheen,

siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.

Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,

salon huuhkajako noin huutelee,

noin naurun ja itkun keskitieltä,

vai virranko haltijan vaivaa mieltä?

Vaan äkkiä tuuli kuoleutuu,

veden pauhu on vaiti ja kaikki muu,

tyven kauhea voittaa myrskyn humun,

käy haamu keskestä harmaan sumun!

"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin

kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta

laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan

olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten

hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon

aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa,

niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä,

joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi

Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen

kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus

Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä

vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan,

kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon,

sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."

Waverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.

"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin

esittää? No -- olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota

epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli

hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi

poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus

naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä

synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi

pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen

sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon

noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa

mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien

ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei

sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen

maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina

ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja

puhunut hänelle sievistelyjä -- mikä ei ollut suureksi kunniaksi

Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen

Janet rukan -- ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin

pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti

hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa!

Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki,

kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka

olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille

ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne

itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla

uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."

"_Risu solvuntur tabulae_", sanoi parooni; "toinnuttuaan

silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan

uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."