Rose Bradwardine ja hänen isänsä.
Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin
-- kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa -- kun eräässä
kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa
Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin
vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan
huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti
"Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu.
Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti
eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o.
joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi.
Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin
tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen
paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea
jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella
hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea
tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput.
Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä
surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä
vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai
koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi,
mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän
saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan
kapteeni Waverleytä.
Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää,
ettei _musta noita_, joka äsken kellarimestarin selitellessä
herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään
tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli
osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui
häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan
kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana
itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen",
harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen
muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän
oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan
jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin
ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin
englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys
muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut
Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa
käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset
kuin ulkomuotonsakin.
Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa
hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen
lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu
lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet
ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine
matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa
palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan
syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen,
seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa
kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään.
Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen
mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä,
jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat
sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja
jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen
yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä
alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut
tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut
vapaaksi paroonikunnaksi, _cum liberali potest, habendi curias et
justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et
infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand_."
Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan
selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen
parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja
mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin
kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana
puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan
syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä
tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin
vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät
kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään -- ja panetti erään vanhan
eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan
muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin
lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.
Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen
näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan
näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja
täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen
silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä
englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä _à la mode
Française_ ja suudellessaan häntä molemmille poskille -- puristuksen
lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan
rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.
"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät
täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta
rungosta -- _spes altera_, kuten Maro lausuikse -- ja teillä on
isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin
vanha ystäväni, Sir Everard -- _mais cela viendra avec le tempus_,
kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli
puheena _sagesse de Madame son épouse_. -- Ja olette siis ottanut
kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi,
ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja
ajat ovat muuttuneet. -- Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja
kaunis mrs. Rachel? -- Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta
hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu -- _et
singula praedantur anni_ -- se on varma se. Vaan vielä kerran lausun
teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! --
Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän
noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta
Dundeehin."
Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen
kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen --
saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä
omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen
lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.
"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni
Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin
_epulae lautiores_ -- sanon _epulae_ mieluummin kuin _prandium_, koska
jälkimäinen sana on kansanomainen: _epulae ad senatum, prandium vero ad
populum attinet_, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että
Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; _c'est des douze oreilles_, kuten
kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa -- _vinum primae notae_ oli se St.
Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley,
suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä
kellarini voi tarjota."
Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui
puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti.
Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin
pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin
johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella
muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni
vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin.
Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä
riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle
hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat
Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan
yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä
oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut
paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.
Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni
nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple,
lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera
metsästäjä -- _gaudet equis et canibus_ -- muuten hyvin siivo
nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa
maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään,
joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos
saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista
taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua --
_servabit odorem testa diu_ -- ja meidän kesken puhuen luulen,
että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen -- muuan Bullsegg, joka
saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin
semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli
hivutustautiin. Herransa kuoltua -- voinetteko uskoakaan sellaista
häpeää -- tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan,
onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady
Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli
mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi
kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi
omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen
ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku
siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen
viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä
Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin
Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta,
jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu
ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä
vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle;
saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi
kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla.
Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja
sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä -- _vix ea nostra voco_,
kuten Naso sanoo. -- Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin
oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon
pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan
whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen
messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa,
omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin
naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä
kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja
asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen
häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein
tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut
tuottaneet molemmatkin."
Ja siinä kun miehistä mainittiin,
he tulivat, atria alkoi niin.