Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä.
Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman
minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen,
jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut,
vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin
pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen
nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa
hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa
Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja
kun ääneen alkaa huutaa asujoita,
ei vastausta anna ainutkaan;
hiljaisuus jylhä vain on eikä noita
myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.
Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta
voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen
rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen
nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän
näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien
verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin
osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja
koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena
porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä
pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen
jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin
koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret,
takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu
edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja
keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin
kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa,
johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin
matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.
Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä
hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä
kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle
purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen
soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli
aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka
partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli
kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen,
vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka
tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen
paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli
kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä
käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat
puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten
ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut
tuon lumotun paratiisin "_due donzelette garrule_", koskapa
äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli
avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita.
Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään
lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan
toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa
liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi
näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri
tahoille kuin vainotut hirvet -- vaan puoliksi keimaillenkin
kainoudessaan.
Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään
loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön
lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi
tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen;
mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään
vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan
tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin
katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli
niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa
nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä
joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten
estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa
kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen
hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat
jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja
räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta
niiden punainen sisustuskin oli näkösällä -- ja tätä väriä oli muukin
vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan
höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen
kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat
ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua,
hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi
mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä,
jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen
ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti
vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:
Vain leikkiäkö lemmelläin
nuo kesäkauden muiskut?
Oi, maksan sulle, ystäväin,
kun saapuu talven tuiskut:
jos et, jos et, sä uskoton,
jos et sä jälleen käänny,
hymyni muille armas on,
en huoliin vuokses näänny!
Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat
pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun
päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja
tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä
vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin
oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi
tavattavissa. Kyselty vastasi -- ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa
yhä laulun laatuun kävi" --:
Nyt metsällä herra
jo torvea soittaa,
ja puoliso seppeltä
solmia koittaa;
on kammariss' Ellin
sammalist' alus,
kun hiljaa Lord William
hiipiä halus.
Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward
sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden
vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis
pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten
asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia
ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. -- "Omituinenpa
on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen
temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan
heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." --
Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se
marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla
teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän
vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin
väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen
paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina
tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.
_Major domus_, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä
paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa
sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä
rättäri Macwheeblea ylempikin), -- _major domus_ laski pois
lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan
silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli
tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo
saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras
tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa,
että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan
ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa
omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä
erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin
virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana,
joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet
molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui _molemmat_ erikoisella
äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen
järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja
tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi
harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen
hupiin olikin.
"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin
omituinen seuralainen.
Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David
Gellatley -- siksi hänet nyt mainittiin -- sai jyrkän käskyn etsiä
hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli
saapunut muuan herra etelästä.
"Kykeneekö tämä mies parka viemään kirjettä perille?" kysyi Edward.
"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin
sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä -- vaikka
hän on enemmän ilkimys kuin narri."
Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti
vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne
kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun
pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle
hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.
"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein
jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt.
Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan
kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose
neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut
pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa,
hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat
pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut
tyhjäntoimittajana pitkin seutua -- tainneepa joskus parannella herran
kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä
ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni
siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa
Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."
Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan
parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.