V.

Skotlantilainen aateliskartano.

Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin

hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli.

Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin

englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin

sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset

kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen

kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus

mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha

valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle

katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman

holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin

vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua

kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville

torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen

joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne

hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen

aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden

matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle

näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että

valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata

postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta

yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä

epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä -- vaan se ei

kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin

lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.

Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja

vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla

silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja

liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla

keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen

matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa

nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi

purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine

käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen

hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä

kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää

huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa

soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien

mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut

toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan

suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi

päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle

melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä.

Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden

ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein

mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan

äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä,

asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa

nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden

ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa

eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman

vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin

silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat

karkeat, mutta ilmeisen älykkäät -- totiset, vaan eivät millään muotoa

tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin

esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden

ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa

liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen

tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän,

lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja

saavuttamia tietoja.

Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa

Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen

koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin

hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä

kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat,

niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli

näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat

nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri

katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku

tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle;

kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin

painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat

-- monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena -- aitauksena näille

Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän

viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku

sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä

alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti

räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa

näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu

viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä

tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin

edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio

toisella puolella.

Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu

alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä -- muutamia

nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman

rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä -- huippuisessa

holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella,

murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli

aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua,

Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen

pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja

vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin

reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina

alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja

samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta

peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja

muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät

ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä

siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten

matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan

yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin,

oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa

muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen

kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku

torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas

oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana

olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään

puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät

-- lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen

vaikuttavalta.

Koko näkymön yksinäisyys ja rauha tuntui luostarimaiselta.

Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa

palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen

puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen

mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus

kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta

koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja

jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana,

jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit

eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen

taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto

ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia,

jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia.

Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa

aivan vapaita vaarasta -- siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran

ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen

tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit

ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat

matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja,

muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten

ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa

kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten

tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta

johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen

rajat -- toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan

puutarhasta.

Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin

suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, _columbarium_, kuten sitä

sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni

tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli

suihkukaivo -- suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä

tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen

penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja,

suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain

yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku

torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli

leikattu jokaisen jalustaan.

Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin

takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi

rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se

luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.