IV.

Waverleyn jäähyväiset.

Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui

kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien

miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin

kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston

lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla -- ritarin

kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan

peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat

omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard

astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa,

alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi

hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla

ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte

ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan

tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä

Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin

ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen

koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi

sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun

perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat.

Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi,

muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun.

Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat --

tarpeetonta vaaraa tarkotan -- äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi

whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä

palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies

-- presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi

Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" -- (tähän olisi tavallisen järjestyksen

mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla

pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen

sekä kuningasta _de facto_ että _de jure_, vanha ritari

täyttikin loman toiseen tapaan) -- "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa

kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei

veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä

hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin;

toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi

palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa -- jos

apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.

"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir

Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin

koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen

nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun

mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on

sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta

nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja

tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi

isäntiinsä nähden."

Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan

henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa

ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi,

vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin

omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän

tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen

kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja

vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty

Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin

suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen

esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä

Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin

paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."

Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli

v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja

joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka

omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies,

skotlantilaisen käsityksen mukaan -- siten että hänen tietonsa olivat

enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin

kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen

harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi

karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä

niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja

vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen

kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän

kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan.

Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa

etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä

unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas

ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle,

noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää

arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria

ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi

j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän

joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.

Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä

nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät

häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle

päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen

innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden

yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä

huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja

tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät

voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista

lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja

metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat

metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki

tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun

ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut

soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä

Bradwardinen paroonille.

Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi

haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle

oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään

elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja

välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet

sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin

kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä

kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän

veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat

hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta

hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä

saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno

liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä.

Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista

käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi

opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä

siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut

kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. --

Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole

oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman

mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta,

että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu

käsikirjotuksiani lukiessaan. -- Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten

antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu

opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä

kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti

pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.

Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne

lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille

ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia

miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä

kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin

yleisempiä kuin nykyään.

Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista

etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa

määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja

kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään

Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren

itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin

majaili.

Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden

viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään

omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle

nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään.

Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin

asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä

siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi

mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn

aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei

kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin

omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista

mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan

miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa,

joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi

joutunut alttiiksi.

Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin

kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli

jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen

luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja

yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan

ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut

sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen

kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän

tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen

Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi.

Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen

tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan

palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan

lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa

ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte

äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat

kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin

vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen

mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan

ajoista asti siinä majailleet.