Ammatin valinta.
Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley
tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun
vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen
kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa
haamuja todellisen elämän naisolentoihin.
Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka
Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin
oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia
Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" --
mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää
tarkotuksellista temppua -- tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä,
että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän
lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut
saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta
kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on
ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä
pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole
tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi
helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman
mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella
kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.
Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä
todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa
tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja
päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä
naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa
asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin
pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on
huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel
alkoi hyvin varovasti -- ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan -- vaan
kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun
tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen
Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun
edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan
ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi
sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut
vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen
poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin
myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään
haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta
mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies
meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa.
Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti
ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin
toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman
opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada
Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen
viritteli kaikenlaatuisia pauloja -- sitä tulisi mr. Waverleyn punnita.
Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa
mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin
paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä,
jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.
Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut
rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi
loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa
olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän
-- ja oikein -- luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia
kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon
jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi
kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen.
Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että
hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen.
Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien
mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli
kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei
olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt
oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan)
kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen
hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin
leiripaikkaan Dundeehin.
Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman.
Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut
puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä
seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen
jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen
puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia
periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti,
vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä
hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin
loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan
Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi
vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta
ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes
arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan
lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä --
Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. -- joiden nimet löytyivät siinä
mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet
hän tuli -- käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua -- siihen
päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla
millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla
joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi
kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti
Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei
hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja
hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi
varustelemisessa -- erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä
sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä
hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten
kaunis vanha runo lausuu,
kuin on kulovalkeainen,
kytö kankahan kanervan,
joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen
synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr.
Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen
katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon
hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä
elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään
runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi
riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit
kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä
ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja
korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja
ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä.
Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai
tarkastaakseen tuon kirjan -- se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja
-- ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole
lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin
mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen
mielialaan:
Rusonsa äsken ilta loi
lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,
ja järven heijastella soi
puhtaana maan ja taivaan piirin:
nous nuokkulatva-lehdot niin
kristallihelmaan tyynen pinnaa,
ja rannan kummut kuulsi siin'
ylhäisin huipuin harmaan linnan,
maailma uus kuin tuolla ois,
parempi, kauniimp' aallon alla,
miss' onni meit' ei jättää vois,
ei pettää harhaan johtamalla.
Jo tammi taipui latvaltaan, --
unestaan järven Henki heti
heräsi tuulen kohinaan
ja mustan viitan ylleen veti,
varuksiin sai kuin sotilas
kun taistohuuto ilmaa halkoi:
jo myrsky nous, veen kuningas
vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,
ol' otsa synkkä, ärjy ään',
aaltonsa vimmaan käskeissään;
pyörteiden hurjaan nieluun vaipui
keijuisten hento ihmemaa,
hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, --
ja rusko peittyi pilven taa.
Ihala riemu syämmessäin
vaihdosta katsoin aaltoloiden;
kun tuulten tuiman taiston näin
laelta linnan raunioiden,
lujemmaks rinnan tunsin vain,
se toisti myrskyn riehumista --
kun temmellyksen nähdä sain,
en surrut kuvaa rauhallista.
Niin tyhjät nuoruushaavehet
totuuden torven-ääni poistaa,
karkottaa kuvat keijuiset,
niin hennot kuin se maa, mi loistaa
pinnassa järven, kunnes sen
sumentaa myrsky syksyinen.
Jo jääkööt kaikki kuvittelut
kuolleiksi sielun silmiltäin,
naissulon, lemmen vaihdan lelut
aseihin, mainetöihin näin!
Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä
sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn
sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti.
Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä
viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa
jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta
puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke
sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa
luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki
keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame,
kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen
silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi
kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja
säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,
halunsa hehkui kunniaan,
ei lempeen horjahdella,
sydäntä jäistä neidot maan
sai turhaan sulatella,
vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian
katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti
panssaroitu.
Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,
oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,
maaurhon vankan, kukan kauneimman,
pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,
se iski rintaan.
Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä
väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian,
että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle.
Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien
joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan
vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua,
ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo
sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä
virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan
ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen
tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto
solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka
tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta
(mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori
pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja
syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko
Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.