Kasvatus.
Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen
terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon
ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin
virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen
suunnitelmansa vuoksi -- ja hän oleskelikin siellä tavallisesti
kahdeksan kuukautta vuodesta -- Edward vietiin Waverley-Honouriin.
Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen
vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja
sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin
kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.
Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin
kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut
erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I:lle, ei
ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli
melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä.
Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli
kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa
siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse
halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella
omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät
ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.
Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali
kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen
hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli
saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti
taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan
kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan.
Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan.
Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat
ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat
hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei
tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin
lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir
Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin
yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen
lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien
silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta,
mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä
parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori
Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia
tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon
sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa
oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle
arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden
kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen
kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse,
alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella
Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa,
huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies
ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat
ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.
Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut
kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli
suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen
hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin
silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir
Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada
veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen
huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan
jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle.
Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia
nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista
kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen
herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion
alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut
varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja
soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.
Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat
entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan
siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti
kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen
pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu
kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu
oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli
suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla
ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista
sen rauhan, jota ei mikään voi riistää -- tällaiset sukutarinat saivat
hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin
vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja
urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen
lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan
miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut
kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko
ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman
poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden
hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala
armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän
silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai
kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne
vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit
seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten
saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen
kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta
lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi,
muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet
ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen
tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä
tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran
vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna -- no, sitä en
muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa,
tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla
Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa
oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot,
tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet
pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa
ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että
yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet
putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja
tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä
niitä vihreinä."
Sellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi
yksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä
herättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa
tunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän
tuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa
menneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien
edessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea
loistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen
seisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa,
jota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi;
hänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen
aseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin
tuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana
antanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla
hän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois
isäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle
Rachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa
kamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen,
sydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan
kuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan
jokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun
kaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja
Edward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen
lähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady
Alice hypähtää seisaalleen -- kauhistunut palvelija ryntää sisälle --
vaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?
Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta
lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen
kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan
ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti
Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä
avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen
kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla
yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli
vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat
Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat
käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin
Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt
puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin
kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi
suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän
lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan
hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia
näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.