I.

Waverley-Honour. -- Katsaus menneeseen.

Kuusikymmentä vuotta takaperin -- tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni

kirjottamaan -- kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit

perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut

upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä,

jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka

säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.

Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta

veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli

isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen

ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut

Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta

nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta

sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo

aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli

pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat,

miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla

kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä -- ja yhtä vaikea olisi

sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä

määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja

huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,

on raukka miehekseen, ken tottelee

unohtain vastarinnan kokonaan.

Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja

voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi

aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen

nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden

ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi

siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan

elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka

ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni,

ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä

valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta

ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin

Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija

missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja

jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan

säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki

voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa

turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä

soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir

Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja

Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä

tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.

Yrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää

oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto

oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu

suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas

maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon

ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta

etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä

vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le

Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten

häntä nimittivät, -- vallantavottelijalla -- oli maanpakolaishovinsa,

miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen

lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen

toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi

Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin

kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet.

Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian

huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän

menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä

ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin

ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire

Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota

parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire

Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään

maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.

Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä,

että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat

jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir

Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla

"Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa

siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia;

tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään

kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista

pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta

paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan

tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle

alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se

tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.

Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard

Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir

Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut

vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli

ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen

luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut

niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään

perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan

naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli,

johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.

Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla

tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien

tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat -- paitsi

vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen

veljensä nyt edustivat -- lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken

yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670

suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa

oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen

edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley

Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn

vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.

Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista

suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki

lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin

aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen

Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen.

Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään

vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin

kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin

vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin

laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa,

näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen

jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir

Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän

katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin

tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa

ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti

silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven

keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin

käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa

etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma _Sans

tache_. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha

ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan

häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"

Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti

lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja

sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä

jälleen tarvittaisiin.

Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen

osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku

maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin

tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin

lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa,

jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan

ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita,

periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen

saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.

Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti

arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta

neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady

Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa

hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se

hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren

neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta

kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja

uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä

monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi

pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady

Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen

sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan

tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä

puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä

ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin

sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä

hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä

suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin

tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä

häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti

jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin,

kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti

edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu

isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja

jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt

suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen

tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada

puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan

hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos

kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei

siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä

rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän

kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden

pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät

toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne

vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään

vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille --

niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta

samalla ylpeälle -- ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä

toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja

hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan,

korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen

sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään;

ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden

lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta

vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista,

pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä

whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja

veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi

äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman

vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain

sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli

nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja

yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta

hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä

Waverley-Honourista.

Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari.

Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä

aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen

puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen

vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja

kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne

odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa

rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin

pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin

omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia

omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan

yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui

Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli

kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan

palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä.

Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja

nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi

perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui

sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen

tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi

Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun

taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen

vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille

tien sovintoon.

Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin

muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden

luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir

Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan

tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen

täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään.

Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden

parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse,

perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin

vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin

väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin

Sir Everardilla tiedettiin olevan.

Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai

viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti

molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli

muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen

sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa

enemmän.