Tehdas.
Seurahuoneen sillalla seisoivat Pyry ja Polle. Syyskesän lämmin
ilta kietoi seudun pehmeään tummuuteen. Läheisestä puutarhasta
leijui väkevänä leukoijien tuoksu, ja vastapäätä olevan saarihuvilan
sähkövalot kuvastuivat kosken niskan tyyneen suvantoon. Koskien välisen
järven, "Kosk'keskisen" rannoilla vilkkuivat tulet asunnoista ja
rantatien sähkölampuista. Koko järvi oli kuin suuri, himmeäksi hiottu
safiiri säkenöivien timanttien ympäröimänä. Seurahuoneella harjoitteli
torvisoittokunta, jostakin kuuluivat heikosti pianon sävelet, mutta yli
kaiken kohisi koski ja jyskyttivät tehtaat.
"Tällaista iltaa minä rakastan", sanoi Polle. "Minä rakastan metsiä ja
järviä ja kuutamoa niillä", virkahti Pyry.
"Sinä parantumaton metsä-ihminen!" nauroi Polle. "Minäpä rakastan juuri
tällaista, missä on ihmistyön jälkiä. Eniten minä rakastan tehdasta.
Kävelläänpä sinne!"
"Sinä parantumaton tehdas-ihminen!" nauroi Pyry vuorostaan.
"Niin, minä en voi sille mitään", selitti Polle. "Niinkuin mustalainen
rakastaa maantietä ja nuotiotansa, niin rakastan minäkin koskea ja
tehdasta, ne ovat osa elämääni."
He olivat tulleet tehtaitten väliselle solalle. Kymmenien akkunoiden
tulet välkkyivät, koneet jyskivät, ja vastahakoinen koski kiersi
mustin mielin sulkuihin. Sen täytyi taipua turbiinien pirstottavaksi,
se puristeltiin mahdottomiin vesiruuhiin, missä se kumisi ja pärskyi
ja pyrki pienimmästäkin reiästä suihkuna ulos. Ihmistarmo pakotti
sen ensin pyörittämään tehtaita, ennenkuin se taas sai vapautensa ja
masentuneena kahleistaan sileni joeksi.
Höyrykonehuoneen ovi oli avoinna, jotta summattomat uunit kuin
tulivuorten kidat loivat loimon kauaksi. Kuin kultavuorten peikot
kuvastuivat lieskoja vastaan miesten mustat varjokuvat, nousten ja
laskien, heidän taukoamatta heitellessään puita uuneihin. Ne ovat
kuin alituisesti ahneet Molokit nuo uunit; metsän kansaa, nuorta ja
vanhaa, ne syövät, ahmivat yötä ja päivää. Sitä riistaa vedetään
niille alinomaa. Koko kesäkauden ovat vesistöt täynnä tukkilauttoja,
toinen toisensa perästä ne liukuvat alas tukkiruuhta ja nostetaan
pinoiksi, kymmeniksi, sadoiksi, pitkin rantoja. Yhäti lasketaan
lauttoja ja kasataan pinoja, jotka alkupäästään hupenevat koliseviin
vaunuihin, kapearaiteista rataa pitkin joutuakseen tänne, hehkuvaan
kuolemaan. Mitä hyödyttää niiden kuolema? Höyryä, höyryä valmistuu
jättiläiskattiloissa, käyttövoimaa koneille.
Kauniit kuuset kuoritaan ja muuttuvat massaksi Yläkosken hiomossa.
Täältä se tuodaan "hollantereihin", massamyllyihin, missä se vellinä
kiertää ja hienonee, ja johdetaan viimein konehuoneeseen.
Sinne konehuoneeseen olivat Pyry ja Pollekin ehtineet.
"Katsos, tänne minä aina astun yhtä juhlallisin tuntein kuin menisin
merelle", sanoi Polle. "Kun haistan tätä tehtaalle ominaista hajua,
sellaista koneentuntua, niin se jo saattaa minut haltioihin! Jospa minä
olisin poika, tulisi minusta joko koneenkäyttäjä tai insinööri!"
Mustina, mahtavina möhkäleinä kohosivat koneet molemmin puolin
käytävää. Ne jyskivät, suhisivat, remmit viuhuivat. Koko pitkä
paperikone oli kuin jokin alkuaikojen hirviö ja samalla kuin joku
keskiajan taikuri: samean, märän massan se muodosti puhtaaksi
paperiksi. Alkupäässä massa tärisi "tuukilla", valui huovalle
ja kiertyi kuumien metallilieriöitten yli, kuivui ja nostettiin
lopulta hohtavina paperirullina lajittelupuolelle. Osa siitä joutui
kiilloitettavaksi, leikattavaksi. Näppärät naiskädet lajittelivat,
laskivat, "paalasivat", puristivat riisit lujiksi paaleiksi; ja
niin se joutui maailmanmarkkinoille, tuo sivistysmaiden tärkeä
tarveaine. Se kulki kauas Tonavan rannoillekin, aina Turkkiin asti.
Millaisia ajatuksia siihen sielläkin painetaan, kirjoitetaan! On niin
yksinkertaista vetää laatikostaan puhdas postipaperiarkki, mutta kuinka
monimutkaista onkaan sen valmistus!
"Ihmettelen", sanoi Polle, kun he jälleen seisoivat sillalla,
"ihmettelen, että ei kukaan runoilija laula tehtaasta, ylistä koneitten
mahtia. Mikä suurenmoinen teos siitä syntyisikään! Aivan väsyttää tuo
alituinen maalaiselämän vatkaaminen: tähkäpäät ja kultaiset vainiot! Ja
itse maalaiset sitten, niin runollisia, paksuja ja punaisia!"
"Ulkomuodolleen ei kukaan mitään mahda", varoitti Pyry.
"Ei", katui Polle, "minä puhuin hyvin tyhmästi. Mutta johduin
ajattelemaan niin, kun katselin tyttöjä siellä salissa. Näithän: miltei
jokainen siro ja kalpea."
"Sen sirouden he saavat maksaa. Heillä ei ole niin leveä leipä eikä
niin paljon raitista ilmaa kuin maalaisilla."
"Niinpä kai. Mutta en mahda sille mitään, että silmäni niin mielellään
hakevat kaunista."
"Niiden tulee hakea myöskin tervettä kauneutta!"
"Sinä rakas opettaja-ihminen! Olkoon menneeksi: kultaiset tähkäpäät ja
paksut terveet ihmiset ovat runoutta! Mutta tehdas, tehdas, se elää,
hengittää, se on suuri, se on valtava! — Ja tiedätkö, ketä minä eniten
ihailen siinä! Paperikoneenkäyttäjää!"
"Oi, voi, meidän olisi pitänyt syntymäpäivänä taittaakin...
"Älähän! En minä siksi. Mutta katsos, hän on minusta keskeisin koko
tehtaassa, kuin kapteeni laivassa. Hänhän se määrää paperin laadun.
Hänestähän riippuu, syntyykö siitä mitään. Minut valtaa aina hauska
juhlatunne, kun näen hänet koneensa ääressä. Siinä hän astelee
levollisena, arvokkaana. Tarkastelee konettaan, tutkii, silittää
— olen varma, että hän tuntee sen jok'ainoan mutterin. Tuleepa
joskus sekaannus, laiva on hirmumyrskyssä, kone työntää kelvotonta
moskaa, kiljuu ja vinkuu. Konemiehet juoksevat hätäisinä, rasvapoika
valuttaa öljykannustaan kaikkialle, eniten omille vaatteilleen.
Mutta koneenkäyttäjä on levollinen. Hän antaa käskyjä tänne, käskyjä
sinne, lyhyitä, täsmällisiä, hän vääntää ja kiertää, hyväilee tuon
hirviön summatonta ruhoa. Ja taas on kaikki paikoillaan, paperi
parhaan-vahvuista, tasaista, hyvää. Myrsky on tyyntynyt, konemiehet
huoahtavat ja rasvapoika täyttää levollisena tyhjentyneen öljykannunsa.
— Mutta ellei siinä olisi ollut kapteenia, ellei koneenkäyttäjä olisi
asettanutkaan myrskyä, kone olisi vain työntänyt roskaa — mitenkäs
sitten olisi käynyt!"
"Sinäpä sen sanoit. Tärkein hän on. Ja parhaimman palkan hän
ansaitsisi. Mutta saaneeko riittämiinkään!"
He kulkivat kotiin päin ja pohtivat nuoruuden innolla ihmisneron
saavutuksia.
Pyry sanoi, että Polle oli yksipuolinen innossaan, että piti olla
silmää ja sydäntä vähän kaikille. Polle sanoi, että se on itsensä
jakamista, ja jakaminen heikontaa.
Mutta että kukin on oikeutettu saamaan työstään palkan ansionsa mukaan,
siitä he olivat yksimieliset. Ja työ, olkoon mikä tahansa, kun se
tehdään antautuen ja arvokkaasti, jalontaa ihmisen.
Ja että työn aateli on uuden ajan aateli, sen he aavistivat.