Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.
Pyry pakkasi tavaroitaan. Se on ikävää työtä lähtiessä kotoa, toista
on tehdä sitä lähtiessä kotiin. Pyry koetti tehdä pakkauksen niin
huomaamatta kuin suinkin. Hän jätti sen aina viime tinkaan, ettei
kotiväen tarvitsisi olla kauvan tuossa kuristavassa lähtötunnelmassa.
Mutta siitä huolimatta hiljeni elämä niin oudoksi jo päivää ennen
lähtöä. Pyry oli kaiken keskipiste. Isä heitti sanomalehtensä ja
jutteli hänelle kuin aikuiselle. Äiti kehotti häntä lepäämään tai
kyseli: "Joisitko sinä kahvia?" Vaikka juuri oli päästy juomasta.
Metsät, rannat, kaikki mielipaikat he kulkivat yhdessä toisiinsa
pusertuneina, tietäen, että pian reväistään yksi irti. Kurkussa oli
kuin pala.
Raskaimmaksi teki lähdön Untuva. Pienet, kapeat lapsenkasvot olivat
kutistuneet vieläkin kapeammiksi, niissä oli vihlovaa epätoivoa.
Joka askeleella hän kieppui mukana, ja Pyryn oli tuon tuostakin
silitettävä hänen päätänsä tai otettava hänet syliin. Hoikat
käsivarret kietoutuivat kiihkeinä kaulaan. Hento ruumis painautui
hellyydenjanoisena isoa siskoa vastaan. "Sinä olet kaikkein parhain
koko maailmassa", vakuutteli hän kimakalla lapsenäänellään, joka tuntui
niin avuttomalta siksi, että hän äänsi hiukan pehmeästi s:n. "Enkä
minä voi ymmärtää, miksi sinä olet niin kovin kaunis!" Kaunis merkitsi
korkeinta hyvää. "Sinä olet niin kaunis, kun sinä juuri olet niin
kovasti pörröinen ja sinulla on vaatteet juuri noin!"
"Kun minä olen juuri tällainen hutilus!" Pyry yritti nauraa.
"Ei, kas, sinä et ole ihan kuin Kreets, mutta et peloittava järjestys
niinkuin Ter. Sinä olet vain sinä! Ja sinulla on oma hajusikin,
sellainen, josta minä heti tunnen, missä sinä olet!" Hän tunki korkean
"aatelisnokkansa" — Kreetsin antama nimitys — Pyryn puseroon. "Jotakin
metsistä ja kukista... jotakin niin kovin rakasta!"
"Se tulee varmaan siitä että olen niin paljon metsissä. Sinussakin on
metsän tuoksu. Mehän olemme molemmat oikeita oravia!"
"En minä ole vieläkään saanut oravaa, elävää oravaa!" Untuvan huulet
värisivät. "En minä mitään muuta maailmassa toivo, kuin että minä
kerran elämässäni saisin oravan, ja sinä olisit aina kotona!"
"Oo sitä luigi-vampaisuutta!" virkkoi Kreets halveksien.
Mutta Untuva nyyhkytti. Pienellä sydämellä oli liian paljon
kannettavaa. Ei hän ilennyt itkeä Pyryn lähtöä, kun eivät toisetkaan,
mutta oravaa hän ainakin sai itkeä. "En minä ole koskaan rukoillut
kania, vaikka Aleenissa on ihan hopeaisiakin, ja niillä on
po-poikasiakin! Mutta minä olen aina rukoillut itselleni oravaa — kun
edes poikasen, yhden ainoan oravanpoikasen! Niillä on niin suuret
silmät ja häntä kuin — kuin lamppuharja!"
"Missukan häntä on lamppuharjana aina kun kapteenin Ajax ajaa sen
tikapuille. Voithan sinä kuvitella, että se on oravanhäntä!" lohdutti
Ter.
"Ethän sinä sentään hirviäisi vangita oravaa. Ajatteles, kuinka se
itkisi, kun se ei enää saisi keinua kuusenlatvassa!"
"Niinhän äitikin sanoo ja isä! Mutta kun minä sitä niin kovasti
rakastan! Laula minulle oravanpesä!"
Pyry istui kesken kiireensä keinutuoliin Untuva sylissä ja lauloi:
"Kas, kuusenlatvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla..."
Kyyneleet kuivuivat. "Tiedäppäs, sinulla on sininen ääni!" sanoi Untuva
kuunnellen tarkasti. "Semmoinen harmaansininen, kun sinä puhutkin!
Pollella on sen värinen kuin orvokki. Mutta keltainen tekee kipeätä
korvaan. Alavan Hildalla on ihan räikeän keltainen!"
Pyry tunsi tuskaista kummastusta. Kyllähän ihmisäänet kuuluivat
erivärisinä. Mutta että Untuva sen oli keksinyt, oli hänestä liian
varhaista. Untuva oli niin omituinen, äärimmäisen arka ja hento,
toisaalta kovin lapsekas, toisaalta kehittyneempi kuin monet aikuiset.
Hän oli noita lapsia, joissa sielu kasvaa kuin ruumiin kustannuksella.
Se teki kotiväen levottomaksi.
Äiti tuli surulliseksi löydettyään runon, soman, täydellisen pikku
runon, Untuvan lapsellisilla koukeroilla kirjoitetun. "Minä ajattelin
niin", selitti Untuva. Ja isä puisti päätään katsellessaan hänen
piirroksiaan, pikku tyttöjä, jotka luontevasti pitivät nukkea
sylissään, tai eukkoja kerjuunyytteineen. Untuva saisi olla hiukan
tyhmempi, kun hän vain olisi terve ja vankka.
"Lupaappas minulle yksi asia", sanoi Pyry nipistäen Untuvan poskea,
"että olet ulkona enemmän kuin sisällä, jotta poski on yhtä punainen
kuin nyt, kun minä tulen joululomalle!"
"Lupaan varmasti!" Untuva loi kättä.
"Kas, jos se ei ole pyöreä ja punainen, voi joulupukilla olla siihen
jotakin sanomista!"
"Lupasin sen sinun tähtesi!" sanoi Untuva arvokkaasti.
Siinäpä se. Jospa hän olisi ollut vain typerä tytöntyllerö, olisi Pyryn
ollut helpompi lähteä.
"Joutukaahan nyt, laiva jättää!" — Isä toimitti tavaroita hevoseen,
Lähdettävähän sitä oli. Äiti oli pakannut eväskorin täyteen ja vielä
lisäksi suuren paperipussin. "Ei, kyllä sinun pitää ne kaikki syödä",
vastusti hän. Ja Pyryn oli otettava pussikin mukaan.
Ter oli palavissaan. Hän oli silittänyt Pyryn vaatteet. Hiljaisuudessa
hän teki aina enempi kuin toiset touhullaan. Kreets oli kärsivällisesti
seissyt hellin ääressä ja paistanut moitteettomia lättyjä ja keittänyt
ihanaa kahvia. Mutta ei kenellekään maistunut. Pyry vaivoin sai alas
kupillisen kahvia. Polle taittoi armotta kauneimmat kukkansa, joita hän
oli kaiken kesää huolellisesti hoidellut, ja sommitteli komean vihkon.
Pyryn piti saada parasta, mitä hänellä oli.
On niin katkerata lähteä kotoa, ja samalla suloista. Suuri rakkaus
kätkeytyy jokaiseen matkatavaraan, jokaiseen voileipään, kukkaseen.
Klaara kiidätti purkillisen karviaismarjahilloa. Hän oli sen keittänyt
juuri Pyryä varten.
"Sinun pitää syödä se kaikki matkalla, että jaksat istua. Siinä on
kovasti sokeria!"
"Voi, voi!" valitti Pyry. "Kuinka minä vedän kaiken!"
Siinä he seisoivat laivasillalla ja Pyry kannella "Toivon" hiljaa
irroittautuessa rannasta. Kuinka viiltääkään rinnassa tuollaisena
hetkenä! On kuin avautuisi sydämeen haava, joka suurenee sitä mukaa
kuin juopakin meidän ja rakkaittemme välillä. Tekisi mieli huutaa,
pyörtää takaisin, mutta mentävä on.
Pyry ponnisteli urhoollisena näyttääkseen iloisia silmiä viimeiseen
asti. Ja toiset koettivat nauraa. Mutta se oli niin jäykkää ja
vierasta. Äiti vain ei koettanutkaan. Hän katseli kalpeana ja tutkivana
Pyryään, niin kauan kun piirteitä erotti. Ja Untuvan pikku kasvot
olivat jähmettyneet epätoivon kuvaksi.
Kun "Toivo" kääntyi joenmutkassa, eikä enää näkynyt laivasiltaa eikä
liehuttavia nenäliinoja, pakeni Pyry hyttiinsä. Siellä hän heittäysi
pitkäkseen ja itki täydestä sydämestä, vaikeroi kuin kuoleman hädässä.
Kauan pidätetyt kyyneleet eivät tahtoneet loppuakaan.
* * * * *
Niin, muita hänen oli onnistunut petkuttaa, mutta äitiä ei. Hän
kirjoitti hauskoja kirjeitä kotiin, kuvaili olonsa mahdollisimman
mukavaksi. Siskot ihastelivat hänen oloaan, varsinkin Kreets sai
kiihkeän halun maailmalle, jossa oli niin ihanaa. Olikohan hän tehnyt
pahasti, kun oli kuvannut kaiken niin ruusuisena, ja siten antanut
siskoille väärän kuvan elämästä? Mutta kun hän ajattelikin kirjoittaa
mielipahojaan ja vastoinkäymisiään, näki hän edessään äidin kysyvät,
huolestuneet kasvot, eikä hän voinut. Äiti ei saisi aavistaakaan, että
ei Pyryllä ollut niinkään helppoa. Ja kumminkin äiti aavisti. Mitäpä ei
äidinsydän aavistaisi!
On niin monenlaisia koteja, joihin otetaan kotiopettajattaria. On
lämpöisiä, hyviä koteja, joissa kotiopettajatar on perheen jäsen. On
mahtailevia, kylmiä koteja, joissa opettajatarta alituiseen palelee.
On pöyhkeileviä, typeriä koteja, joissa hän ei oikein tiedä, millaisia
vaatimuksia kulloinkin pitäisi täyttää.
Tällaisia viimemainittuja koteja oli kauppias Tillisen koti, jossa
Pyryllä oli paikkansa. Se oli rikas koti, kalliita tapeetteja, komeita
huonekaluja. Herrasta ei paljoa sanottavaa, hän oli "liikeasiat",
mutta rouvasta sitä enemmän. Rouva Helmiina Tillinen oli miehensä
entinen piika-Miina. Siinä ei ollut moittimista. Kunnon palvelija
on arvokkaampi kuin huolimaton emäntä. Mutta Helmiina-rouva käsitti
asian toisin. Ihmisestä, joka huomaamattaankin viittasi siihen, että
hän oli ollut palvelija, tuli hänen verivihollisensa. Kun hän nuorena
oli jäänyt ilman koulutietoja, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus
hankkia niitä. Mutta siihen hän ei luovuttanut aikaansa. Päivät
menivät kaupungilla: kävelyyn, vieraissa-käynteihin, muotilehtien
selaamiseen ja ompelijattarien puhuttelemiseen. Puutteellisuutensa
hämärän tuntemuksen hän vuodatti vihana koulusivistystä saaneisiin
naisiin. Hän kadehti heidän tietojaan, joita hän sanoi halveksivansa,
heidän käytöstään, tapojaan. Hän teki voitavansa nöyryyttääkseen
kotiopettajatar-parkojaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Siitäpä
syystä ne vaihtuivatkin herrasväki Tiilisellä joka kuukausi. Pyry
oli menossa jo toiseksi vuotta, ja herrasväki Tiilisen ympäristö oli
hämmästynyt.
Oliko Helmiina rouva muuttunut? Ei, hän oli päinvastoin vieläkin
piinaavampi. Sillä Pyryn hieno alistuminen oli alituinen äänetön
vastalause hänen omaa raakuuttaan vastaan. Mutta — "me maksetaan ja
myös vaaditaan", kuten rouva Tillinen sanoi — Pyry sai hyvän palkan.
Ja se piti häntä paikassaan. Hän voi lähettää kotiin ja panna hiukan
säästöönkin. Jospa hän kerran voisi suorittaa opettajakurssin ja päästä
itsenäiseen virkaan! Pyry kesti ja kärsi. Onneksi oli hänellä hilpeä
luonne, joten hän saattoi välistä huvitella Helmiina-rouvan ilkeyden
kustannuksella.
Hänen asemansa oli vähän himmeä. Hän oli vieraitten aikana
Riitta-neiti. Silloin ei saanut auttaa Maria, "sillä ei ollut hienoa
seurustella piikojen kanssa." Toisella kertaa kuului: "Eikö Riitta
ymmärrä auttaa Maria, vaikka Mari on hukkua työhön!" Riitta auttoi
Maria mielelläänkin, sillä Mari piti kyökin lämpimänä. Riitan huone
oli aina kylmä. "Viileys on fiiniä", selitti Helmiina-rouva häijysti.
Ja sitten: hän sai kuuman kahvikupin Marilta silloin, kun Helmiina
rouvalla oli vieraita eikä Riitta saanut mennä kahvipöytään ja olisi
siten jäänyt ilman kahvia.
Helmiina-rouvalla oli kahdenlaisia vieraita. Hienoja vieraita,
joitten aikana ei Riitan sopinut näyttäytyä, koska Helmiina rouva ei
oikein tietänyt, sopiiko kotiopettajatarta esitellä. Silloin Riitta
sai olla lastenkamarissa. Ja pojat — niitä vartenhan hän olikin —
kolme seitsemän ja kolmen vuoden välillä olevaa naskalia, olivat
tästä riemuissaan. Pyryhän osasi satuja, jolla he ulvoivat ilosta.
Mutta siitä seurasi, että Pyry sai pisteleviä nuhteita. Hän tuotti
Helmiina-rouvalle häpeää, "vieraat luulivat lastenkamaria ryövärien
luolaksi". Siksi Pyry kertoessaan yhtenään varoitti: "Älkää kirkuko
kovaa!"
Kävi myös tavallisia vieraita. Silloin Riitta-neiti kutsuttiin sisään
ja Helmiina-rouva loisteli hänen tiedoillaan. Mutta näitä kutsuja
Pyry koetti välttää, sillä ne olivat surkeita vierailuja. Juorut,
palvelustytöt ja juorut. Toisinaan puhuivat nuo jalot rouvat sellaisia
juttuja tuttavapiiristään, että Pyry punasteli ja puikahti jonkin
sopivan syyn nojalla pois. Hänessä oli synnynnäinen kammo kaikkea
likaista kohtaan. Helmiina-rouvaa se ärsytti. Hänelle olivat roskaiset
asiat mieluisin puheenaihe. Hän kuului niihin alhaisiin luonteisiin,
jotka mielellään rypevät rapakossa. Ja Pyryn sisäinen puhtaus
raivostutti häntä. "Mikä kuningatar se on olevinaan! Tämän takia
pitäisi muka sanansakin seuloa. Mokomakin! Köyhä kuin kirkonrotta!"
Kun Pyry tällaisten kohtausten jälkeen illalla vuoteessaan risti
kätensä ja muisteli kotia ja pikku Untuvaa, oli kuin hän olisi kylpenyt
sielunsa kirkkaaksi jälleen. Ja hän nukkui rohkaistunein mielin.
Pyryn pukeutumisessakin oli Helmiina-rouvalla sanomista. Pyryn
yksinkertaiset puvut harmittivat häntä. Olivathan ne vastakohtana hänen
omille hepenilleen. Mutta Pyryn oli mahdoton mukautua Helmiina-rouvan
makuun.
"Nyt on ostettava hattu", määräsi rouva, kun herra Tillinen maksoi
Pyryn palkkaa. Sen Pyry oli itsekin päättänyt tehdä. Mutta kun hän
palasi kaupasta päässä yksinkertainen samettibaretti, jonka hän tiesi
pukevaksi, raivostui rouva Tillikainen. "Katsokoon kerrankin oikeata
hattua!" huusi hän kieputtaen Pyryn edessä vasta ostamaansa uutta
hattua. Pyry kauhistui tuota koreansinistä rykelmää, joka oli täynnä
punaisia ruusuja ja vihreitä sulkia. "Kaikki ihmiset ihmettelevät noita
merkillisiä hattuja!" lopetti Helmiina-rouva.
Pyry tiesi, että "kaikki ihmiset" olivat nuo Helmiina-rouvan hyvät
ystävättäret, ja heidän ihmettelynsä ei häntä liikuttanut. Oman makunsa
mukaan hän pukeutui edelleenkin. Persoonallisuuttaan hän ei tahtonut
muuttaa.
Nämä Helmiina-rouvan ominaisuudet olivat kuitenkin varsin siedettäviä
sen rinnalla, minkä Pyry sittemmin huomasi, ja mikä sai hänet ainiaaksi
halveksimaan emäntäänsä. Postia eteisestä hakiessaan hän näki rouvansa
istuvan salissa ja nauraa rötköttäen lukevan kirjettä. Hänen kädessään
olevassa kuoressa oli Marin osoite. Pyry pysähtyi hämmästyneenä.
Helmiina-rouva liimasi kirjeen uudelleen kiinni: "Siin' on Marin posti!"
"Mutta onko Mari luovuttanut rouvalle luettavaksi...?"
"Luovuttanut! Vai tarvitsisi minun piikojeni lupia kysellä!"
Pyry jäykkeni inhosta. Jos mikään on pidettävä loukkaamatta, niin totta
kai kirjesalaisuus. Hänestä oli häpeällistä lukea toiselle tulevaa
postikorttiakaan, saati kirjettä! "Mutta sehän on väärin", sopersi hän.
"Ohoh! Vai en minä tietäisi, mitä minun sopii tehdä! Fröökinä opettaa
vain poikia eikä rouvaa tässä talossa!"
Kun Pyry huomasi kotisensuurin merkkejä omissakin kirjeissään, pyysi
hän postinkantajaa tuomaan hänen ja Marin postin kyökkiin. "Siitä kyllä
on eri vaiva. Mutta toivon voivani sen korvata!"
"Mitäs vielä!" naurahti vanha, hyväntahtoinen postiljooni. "Kyllähän
minä sen ilon ilmankin teen! Vai on Helmiina-rouva vain entinen Tillin
Miina, he, he, he!"
"Enhän minä ketään ole ilmiantanut!" hätääntyi Pyry.
"Ei, enkä minäkään mitään tiedä! Neiti saa kaikki kirjeensä
koskemattomina, rakkaimmatkin, he he he!"
Oli Pyryllä valoisampaakin tässä harmaudessa. Pojat tottuivat häneen,
heittivät pahankurisuutensa ja rupesivat pitämään hänestä. Opetus alkoi
tuottaa hauskuutta. Sitten hän sai ystävän. Vanhan hienon neiti Brinkin.
Juuri sinä päivänä, kun hän, mieli masentuneena tuosta kirjejutusta,
kulki apeana katua alas, toista ylös ja mietti poishakua, tuli häntä
vastaan neiti Brink. Hän katsoi ystävällisesti ja tutkivasti viisailla,
harmailla silmillään ja virkkoi odottamatta: "Suokaa anteeksi, että
tungettelen, mutta soisin niin mielelläni näkeväni teidät luonani juuri
nyt!"
Kuin hukkuva oljenkorteen, niin takertui Pyry pieniin, vanhoihin käsiin.
Kun he hetken päästä istuivat pehmeissä vanhanaikuisissa nojatuoleissa
ja siisti palvelijatar valkeine myssyineen tarjosi väkevää kahvia
sinisistä, paksuista kupeista, tuntui Pyrystä kuin olisi hän päässyt
rauhaiseen satamaan oltuaan kauan kylmien kuohujen viskeltävänä.
"Katsokaas, pikku ystävä. Näin tänään akkunastani teidän kulkevan
surullisena ohi kerran ja toisenkin ja ajattelin, että nyt ovat asiat
oikein hullusti!"
Pyry katsoi kummissaan.
"Niin, niin. Tämmöiset vanhat seurailevat huvikseen maailman menoa. Ja
kun olen nähnyt teidän kestävän kuukauden toisensa perästä aina yhtä
iloisen näköisenä, on minua haluttanut tutustua teihin. Nyt, ajattelin,
on viimeinen tilaisuus, taikka te luistatte käsistä!"
Pyry nauroi. Kukapa tietää, mistä mikin silmäpari seuraa ja missä mikin
sydän sykkii myötätuntoisesti, vaikka katkeroituneina luulemme olevamme
ypö-yksin.
Niin Pyry sai ystävän. Neiti Brinkin kaunis koti oli hänelle aina
avoin, ja se oli hälle suuri onni. Sillä tämä koti oli kaupungin
parhaita, niitä lämpöisiä ja henkeviä koteja, jotka säteilevät
hyvyyttään ympäristöönsäkin. Siellä Pyry tuli kosketuksiin
tosisivistyneitten henkilöitten kanssa, joiden seurassa oleminen
rikastutti hänen henkeään ja antoi hänelle sisäistä tarmoa.
* * * * *
Laiva keinui jo Päijänteellä. Pyry pyyhki kyyneleensä.
"Onhan minulla sielläkin täti Brink ja pojat ja monta muuta. Enkähän
minä ole ainoa, jonka täytyy kodistaan maailmalle. Kun ei ole mikään
itkupussi, käy kaikki hyvin!"