"Synninlukko."
Seuraavana päivänä ei ollut jälkeäkään ajetuksesta eikä särystä. Ja
Polle oikein murjotti. Olisi ollut mukavampi, kun tänäänkin olisi
särkenyt, kun kerta eilenkin, ihan kuin vasite kiusalla.
Pyry houkutteli häntä Myllymäkeen. "Mennään katsomaan, joko on noussut
kangassieniä!"
Polle lähti vastahakoisesti. Pyry lörpötteli ja oli hassunpäiväinen.
Joka kerta, kun hän löysi suuren sienipaikan, niijasi hän ja puheli:
"Päivää, lättänaamat! Ikävä kyllä, että otan teidät vain syötäviksi.
Mutta vakuutan teille, että teidät käristetään oikein voissa eikä
missään rasvassa, ei edes rasvahäntälampaan rasvassa! Voi, voi.
Polle-kulta! Minä suuresti himoitsen nähdä niitä rasvahäntälampaita
siellä jossakin Kaspian kaltahilla. Siellä ne mennä kammertavat, ja
rasvahäntä painaa, jotta pitää olla pienet kärryt alla!"
Hän nauroi omille jutuilleen. "Se vasta mautonta", olisi Kreets
sanonut. Pollea vain harmitti.
"Ja kun kerran Ruotsin kuningas kysyi eräältä suomalais-äijältä — ei,
kun suomalais-äijältä kysyttiin — taikka lappalais-äijältä —"
"Taikka voguli-ostjakki-samojeedi- ja niin edespäin -äijältä!"
keskeytti Polle äreissään.
"Niin, kun häneltä kysyttiin, kuinka hän arveli kuninkaan elävän, sanoi
hän: hätäkös sillä, makaa vällyissä uunilla ja syö voissa paistettuja
rusinoita!"
"Tuo nyt on ikuisen vanha juttu", halveksi Polle.
"Kyllä, kyllä. Mutta kun ajattelen noita kangassieniä pannussa, tulivat
ne voissapaistetut rusinatkin siihen."
Pyry näytti niin murheelliselta, että Pollen viimein täytyi hänelle
mieliksi vähän hymyillä.
Ropsis, rapsis! Äkillinen pimeys ja vettä kuin kaatamalla. Ukonpilvi.
He juoksivat suuren kuusen alle ja pysyivät kuivina.
Mutta nyt oli metsä sateen liottama. Läpimärkinä kietoutuivat hameet
piankin pitkin sääriä, ja kengät litsuivat vettä. Päälle päätteeksi he
olivat eksyneet.
Lopulta Pyry huomasi tuskin näkyvän polun kankaalla.
"Seurataan tätä, ehkä se vie kotiin. Jonnekin sen täytyy viedä, ehkä
johonkin torppaan. Siellä saisimme jotakin lämmintä!"
Tie luikersi lepikköön, kulki pitkin vuoren kuvetta, painui näreikköön,
nousi taas rinteelle, sieltä laskeusi laaksoon. Se tuntui loputtomalta,
päättömältä. Tytöt alkoivat väsyä laahatessaan raskaita sienikorejaan.
Äkkiä he pysähtyivät hämmästyneinä. He olivat tulleet syvään rotkoon,
jota kolmelta taholta piirittivät äkkijyrkät kallioseinät niin
korkeina, että taivas näytti olevan määrättömän kaukana. Alkujaan ehkä
nämä vuoret olivat olleet yhtä, niin toistensa osilta ne näyttivät.
Jonkun mahtavan mullistuksen kautta olivat kai kerran repeytyneet,
ensin halki, jolloin oli syntynyt tämä rotko, sitten poikittain, sillä
oikeanpuolinen seinämä oli kuin jättiläistaltalla katkaistu.
Varmaankin rotkon suu antoi etelään, koska ylen voimakas kasvullisuus
rehoitti siinä. Sananjalkaa monenmoista komeina pensaina, kuuset
kohosivat mustina välkkyvälehtisten raitojen ja leppien lomitse. Ja
missä vain hituisenkin multaa sopii jyrkänteen koloihin, siinä riippui
sammal tai helisi haapa tai kumartui koivu hentona ja kituisena,
varovasti työnnellen juuriaan kiven kovaan sydämeen.
"Tämähän on kuin rotkot Coloradon Canoneissa", tuumi Pyry ihastuneena.
He seurasivat polkua. Se vei hetteeseen, jonka hyllyvälle pinnalle
ei uskaltanut mennä. Silmättyään eteensä he huudahtivat saman kauhun
täyttäminä. Hetteen keskellä, aivan vasemmanpuolisen kallioseinän
kupeessa, kiilui mustana ja uhkaavana synkkä suonsilmä.
"Me olemme 'Synninlukolla'!" kuiskasi Polle. Todellakin, se se oli.
Synninlukoksi sitä sanottiin, tätä salaperäistä lähdettä, josta ei
kukaan tietänyt, mistä sen musta vesi sai alkunsa, eikä sen syvyyttä
ollut kukaan mitannut. Onneton se, joka sinne suistui; ei sen ruumista
siunattuun maahan saatu, ken yritti ottamaan, vajosi itse. Ainoastaan
kerran se oli uhrinsa päästänyt, joskin hengetönnä. Oli tuolta
kalliolta pudonnut siihen lehmä ja pappilan tyköä joesta oli se ylös
saatu. Tahtoi kai näyttää, että on sillä maan alla mahtavat väylät
vallassaan.
Kaikenkaltaisia taruja kerrottiin Synninlukosta. Ehkä siksi,
että paikka oli niin synkkä, nimi niin outo ja lähde niin kumma;
kuivimpanakin kesänä sen vesimäärä oli sama kuin sateisimpana
syksynäkin. Pyry ja Polle katselivat uteliaina luota merkillistä
lamparetta. Kuin portti manalaan se oli tai kuin jonkun salaisen
rikoksen tyyssija — siitäköhän sen nimikin? Oliko tällä paikalla
tehty kaamea tihutyö ammoisina aikoina, vai oliko vain kansan
mielikuvituksessa syntynyt synkkä nimi synkälle paikalle? Kukapa sen
tiesi. Omituisen kaamea tuntu oli kumminkin koko rotkossa ja eniten
tuossa lähteessä. Ei ollut ainuttakaan lintua livertämässä. Ja tytöistä
näytti miltei luonnottomalta, että kimppu kissankelloja oli kiivennyt
kallionkylkeen ja siinä sinisiä tiukujaan hilpeästi helisytti. Mikään
iloinen ei tänne sopinut. He alensivat äänensäkin vain kuiskeiksi.
Lähteen yläpuolella oli kallioseinässä syvennys, aivan kuin ovi.
"Kas, siinä on kissanreikäkin, kuin metsämökkien porstuanovissa!"
huomautti Pyry, ja hänen hilpeytensä palasi. "Mitähän, jos koputtaisi
ja huutaisi Seesam! Millainen otus tulisi avaamaan?"
"Älä laske leikkiä!" Polle hätääntyi. "Minusta on kuin oudot voimat
täällä peliään pitäisivät. Ihminen pienentyy niin mitättömäksi!"
"Annas kun katson litistyneitä kenkiäsi, joko ovat pienentyneet kuin
Lagerlöfin Peukaloisen puukengät!"
"Sinun on hyvä olla", sanoi Polle surullisesti. "Mutta minun ei. Olen
ollut häijy." Ja Polle kertoi kaikki. "Tässä nyt tulin ajatelleeksi,
että se oli minulle oikea rangaistus, etten päässytkään. Sillä enkös
vain toivonut, vaikkakin salavihkaa, että toiset tytöt olisivat hiukan
harmissaan. Ja sitten minua ihan repeli, kun kuvittelin, kuinka hän
tanssii muiden kanssa!"
"Rakas Polle!" Pyryllä kimaltelivat kyyneleet silmissä, "sinä olet
pelkkää kultaa! Niinhän ajattelee moni muu, sen verran pahaa. Minä niin
mielelläni olisin suonut sinulle sen ilon ja olin niin pahoillani, kun
et päässyt."
"Minä kyllä tiedän, että jotkut monesti ovat aika häijyjä", sanoi Polle
miettivästi, "enkä käsitä, miksi he eivät saa siitä muistutusta. Minun
on kuitenkin niin, että saan heti palkan, kun ajattelenkin olla paha.
Ei kai minulle ole suotu sellaista onnea kuin muille tytöille."
"Jos nyt kaikkea voi onneksi ottaa. Eiköpähän onnea ole juuri se,
että revitään juurineen pahan idutkin, niin kirvelevältä kuin se
silloin tuntuukin. Oikea onnihan kasvaa sisästä käsin. Usko minua,
Polle, elämässä on suurempiakin arvoja kuin tanssiaiset. Mutta minä
olen huomannut, että ne voi saavuttaa vasta sitten, kun on oppinut
voittamaan oman itsensä."
"Pyry, se sinut tekee niin yllättäväksi, että sinä saatat puhua
tyhmyyksiä ja taas jotakin niin kovin viisasta. Ja sitten sinä osaat
puhaltaa huolet pois."
"Olen oikea sekasotku!" Pyry nauroi kyyneleet kuiviksi. Mutta Polle
vaistosi herkästi, että vallattomuuden alla oli taisteluja, ehkä
ankariakin, vaikka Pyry oli kyllin voimakas kantamaan kaiken yksin,
uskoutumatta kenellekään.
"Usko pois, elämä on suurta ja hyvää aina, kunhan sille vain kykenemme
antamaan oikean arvon!" — Pyry kietoi kätensä Pollen vyötäisille.
Iloinen elämänrohkeus ja elämänhalu, jota Pyry ikäänkuin kuohui,
terästi ja virkisti Polleakin.
Taivas seestyi. Sininen läikkä näkyi rotkon yllä ja peipponen lennähti
haavan oksalle liverrellen: pink, pink, link, link!
"Ehkä Synninlukko on sellainen, että se sulkee pahan meistä itseensä!"
sanoi Polle keventynein mielin.
"Minusta tämä on komeampi Ljungarsin lähteeksi kuin Topeliuksen
kuvaama", virkkoi Pyry.
"Kun vain ilmestyisi joku valkoinen tyttö meitä johtamaan!"
"Menemme vain takaisin päin, tottapahan viimein tulemme tielle!"
Reippaasti astuen he ennen pitkää joutuivatkin maantielle.
"Heipparallaa! Tuollapäin on Myllymäki!" He alkoivat juosta, kunnes
kasvot hehkuivat ja märät jalat olivat kuumina liikkeestä. "Liike
synnyttää lämpöä!" luki Pyry, innokas voimistelija.
Kaukaa karahutti ratsastaja. Aage Rhein oli tuokiossa maassa. "Täältäkö
sinut viimeinkin löydän, metsänneito!"
Polle antoi kättä rehellisenä ja nöyränä. Ei ollut hiventäkään
turhamaisuutta hänen sielussaan tällä hetkellä. Ei hän yrittänyt
kätkeä litiseviä kenkiään eikä märkää hamettaan, joka joka askeleella
kietoutui ilkeästi ympäri vartalon, eikä hän ajatellut auennutta
tukkaansa, vaikka se oli kosteana sateesta ja täynnä lehtiä ja
havunneuloja.
Mutta Aage Rhein ajatteli kaikkea tuota ja hän taputti ruskeata kättä
hellävaroen kysyessään: "Miksi sinä et tullutkaan eilen?"
"Minä — minun särki hammasta ja luulen, että se oli oikein."
"Miksi?"
"Kun minä niin kovasti toivoin pääseväni!"
"Sinä pieni, hyvä metsänneito! Minä kiitän sinua, että sinä kovasti
toivoit!"
"Tanssitko sinä — kenen kanssa — kokoillan?"
"Kuinka minä olisin voinut, kun joka ainoan tanssin sinä lupasit
minulle, eikä sinua ollutkaan!"
"Kuinka sinä —?"
"Minä lähdin pois, kun hetken olin odotellut sinua."
"Voi sinua!" Suuri ilo säteili viattomasta silmäparista.
Aage Rhein hymyili.
"Mutta", sanoi Polle katuvana, "olisit sinä saanut tanssia heidän
kanssaan!"
"Pollenka! Pysy sinä aina samana, semmoisena kuin olet, kirkkaana! Minä
lähden nyt. Hyvästi!" Hän teki kunniaa Pyrylle, hypähti ratsulleen ja
katsahti vielä kerran Polleen. Ja, hyvä isä, hän ei hymyillyt yhtään.
Silmät olivat totiset. Ja sitten hän meni. Hirveän kiire hänellä oli.
"Melkein luulen", sanoi Polle, kun he kotvan äänettöminä olivat
kulkeneet, "että ellemme olisi käyneet Synninlukolla, emme olisikaan
tavanneet häntä."
Pyry vain nyökäytti päätään ja auttoi toisella kädellään Pollea tämän
sienikorin kantamisessa.