Ruusunpunainen puku.
Eikö ole kummallista, että Polle tanssii eikä Pyry, villikissa? Pyry
sanoo, joutuessaan tanssitilaisuuksiin: "Nyt minä en tanssi, vaikka
keisari pyytäisi!"
Mutta Polle, hiljainen ja ujo, tanssii. Ja hän väittää, että tanssi on
kokonainen elämä hänelle. Tässä maailmassa on niin paljon merkillistä.
Pahinta on, että Polle pääsee niin harvoin tanssimaan, — ensinnäkin
koulu, ja sitten koti. Ne eivät kotona ollenkaan käsitä, että tanssi
voi olla kokonainen elämä. Ja kun hän sitten joskus pääsee ja istuu
pieneksi käyneessä valkoisessaan arkana ja hämillään, niin kukapa
häntä viitsisi tanssittaa montakaan kertaa! Siellä on niin paljon
hilpeitä tyttöjä, rohkeapuheisia ja muodikkaasti puettuja, niitä on ilo
pyöritellä.
Mutta nyt on Polle saanut syntymäpäiväkseen puvun, sellaisen soman,
ilmavan ruusunpunaisen, jota hän joskus oli toivonut. Ja samanväriset
silkkisukat ja sirot kiiltonahkakengät. Eipä hän suotta uneksinut
prinsessa Ruususesta! Jo seitsemäntoista, ja ruusunpunainen puku!
Hyväinen aika, kuinka elämä saattoi olla ihanaa!
Kaiken tämän ihanuuden antaja oli Pyry. Arkipäiväinen, tuulihattu
Pyry melkein jumaloi Polle-siskoaan. Hän selvemmin kuin muut näki sen
sisäisen hienouden, sen sielun kirkkauden, mikä muodosti Pollen aran
olemuksen. Hän oli nähnyt Pollen tanssiaisissa. Hän aavisti, kuinka
Pollen kauneudenjanoinen mieli kärsi epämiellyttävästä puvusta, vaikka
hän ei koskaan pyytänyt parempia. Pyryn sydäntä kirveli. Polte oli
liian herkkä. Pieninkin loukkaus haavoitti häntä. Pyry tahtoi hiukan
tasoittaa siskon tietä, nyt kun hänellä oli niin mainio tilaisuus.
Täti Brink oli lahjoittanut hänelle tuon kaiken. Täti Brinkin vanhat
viisaat silmät näkivät, että Pyryllä harvoin oli mitään uutta, vaikka
hänellä oli jotenkin hyvä palkka. Täti Brink kysyi silloin, että
mitenkäs sen asian laita oli. Ja Pyry tunnusti, että hän lähettää
kotiin. Täti Brink nyökytteli ja hymyili. Ja kun Pyry lähti lomalle,
pisti täti Brink salaperäisen laatikon hänen kainaloonsa. Vanhoissa
viisaissa silmissä loisti veitikka, kun Pyry ylenmäärin yllätettynä
kiitteli. Herttainen täti Brink!
Mitä täti Brink sanoisi, sitä Pyry oli pelännyt luovuttaessaan lahjansa
toiselle. Jos hän sanoisikin: "En luullut sinun niin vähän arvoa
panevan lahjaani!" — Ei! Kun Pyry oikein selittää, kuinka asia on niin,
täti Brink varmaan ymmärtää eikä loukkaannu. Jos ei täti Brink ymmärrä,
ei sitten kukaan muukaan. Hyvällä omallatunnolla Pyry siis antoi
"kaiken soman" Pollelle, ollen viisaasti vaiti lahjan alkuperästä,
sillä Polle ei silloin olisi suostunut ottamaan vastaan. Ja jos täti
Brink olisi nähnyt Pollen silmien säteilyn, olisi hän ollut yhtä
tyytyväinen kuin Pyrykin.
Pollekin oli tyttö vain, ja sitten tanssi ja Aage Rhein! Aage Rhein
oli vain käymäseltä kotonaan Pietarista. Hyvä isä sitä univormua! Eikö
liene jo täysi upseeri! Kaikki tytöt olivat ihan hulluina häneen. Eikä
se ollut mikään ihme. Sellaiset uneksivat mustat silmät ja mustat
pienoiset viikset. Ja hymy, oi voi sitä hymyä. Ja vartalo, se vasta
komeata, pitkä ja solakka ja univormussa, u-ni-vor-mus-sa! Kaikki tytöt
lauloivat:
"Aina uneksinut olen univormusta,
aina pitänyt sotilaan ryhdistä!"
Ja kaikki tytöt hommaavat tanssiaisia, ennenkuin hän ehtii lähteä.
Ja kaikki tytöt toivovat, että hän tanssittaisi juuri häntä ja
kannukset helisisivät. Ja hyväinen aika, kuinka kamalasti kaikki ovat
jännittyneitä. Ja eikö ole aivan hirvittävää, että hän kulkee aina
sysimustalla ratsulla, ihan kuin saduissa!
Sitten Polle oli tavannut hänet. Hän oli juossut postista ja Aage
seisotti ratsuaan, hypähti alas ja tuli kättelemään. Ja siinä samassa
huomasi Polle surkean asunsa: pieneksi käynyt kansallispuku, sen alta
pistävät paljaat, pitkät sääret, ja virttynyt, punainen silkkiliina
sitaistu vinosti päähän. Hän toivoi, että Aage Rhein ei olisi tuntenut.
"Sinä olet kasvanut kovin!" Aage Rhein puristi kapeata, kovaa kättä ja
hymyili sitä hirmuisen ihanaa hymyä.
Se nyt oli juuri pahinta, se kasvaminen, sitä kun koetti käpristyä
kokoon, että olisi sopinut vaatteisiinsa, ja Polle punastui oman
kurjuutensa tunnosta. Mutta Aage Rhein yhä piti kädestä ja hymyillen
katseli päästä jalkoihin. "Arvaan, että sinä tanssit kuin keijukainen!"
— Ah, Polle koetti piilottaa hoikkia nilkkojaan.
"Tehän pidätte tanssit!"
"Pidämme. Tietysti sinä olet kutsuttu?" Tiesihän Polle, että joku
hienoista tytöistä kutsuisi Aage Rheinin.
"Kyllä noin ylimalkaan. Mutta saanhan tulla sinun kutsuttunasi?"
Pollea ihan huimasi. Aage Rhein hänen kanssaan!
"Vai onko sinulla jo toinen?"
"Kukas minulla! Mutta ajattelen, että varmaan moni muu olisi
halukkaasti sinun kanssasi."
"Mutta sinä et olisi? Sinä olet kasvanut kovin, Pollenka!"
"Voi, ei — olen hyvin iloinen, jos sinä minun kanssani!"
"Kiitos! Ja me tanssimme koko illan. Lupaatko minulle kaikki tanssit?"
"Tietysti!" Pollenhan on niin helppo luvata.
"Kiitos! Näkemiin, pitkä, pieni Pollenka!"
Polle tuli hyppien kotiin. Mutta Aage Rheinistä hän ei puhunut
Pyryllekään. Toisinaan on niin, ettei voikaan puhua. Sitäpaitsi oli
Pyry joskus niin kauhean järkevä, niinkuin siitä "Keltaruusustakin!"
"Pyhyh, joku kauppamatkustaja tai henkivakuutusmies!"
Huomenna, huomenna! Hän ei malttanut illalla olla koettelematta
pukuaan. Mikä onni, että hänellä juuri nyt oli puku! Hän näki
itsensä suloisena peilissä: silmät säteilevinä, huulet hehkuen ja
ruusunpunainen liehuva puku kuin unelma ympärillään.
"Nyt Polle on prinsessa Ruusunen!" ihaili Untuva. Polle on varmaan
somin heistä!
Kreets pyöritti häntä nähdäkseen "kuinka heilui". Ter sanoi häntä
perhoseksi ja Pyry hymyili; nyt oli Pollen sielulla sopiva verho.
Riemua täynnä Polle sukelsi vuoteeseensa. Hän oli nukkuvinaan
saadakseen olla rauhassa ajatuksineen. Oi, kerta hän olisi onnellinen,
täydesti onnellinen. Hän saisi tanssia, tanssia koko illan siroin
kengin ja ruusunpunaisen puvun liehuessa ja Aage Rhein, Aage Rhein
tanssittajana! Jos kuningas olisi käsivartensa tarjonnut, olisi hän
tuskin sitä niin suurena onnena pitänyt. Mitä sanoisivat ne ylpeät
tytöt! Kerran hänkin, Tuhkimo — —. Pollenka! Että Aage Rhein muisti
sanoa niin, kuin lapsenakin!
Huomis-ilta! Kuinka vähän voimmekaan tietää, mitä huominen tuo
mukanaan. Useasti haihtuu se huomaamatta monien mitättömien päivien
joukkoon, toisinaan se tuo tuomisia, iloisen yllätyksen tai syvän
surun. Pollelle se toi jälkimmäisen. Hän oli iltamyöhällä ollut paljain
jaloin kasteisessa ruohossa, saanut hammassäryn, ja toinen poski —
niin, se pyöristyi yhä pahemmin, mitä lähemmäksi ilta tuli. Ja kun
Pollen piti lähteä, pukea päälleen koko ihanuus, oli se niin hirmuinen,
poski nimittäin, että lähtö oli mahdoton.
Jos teistä joku on niin hartaasti kuin Polle toivonut jotakin ja sitten
niin armottomasti pettynyt, niin ymmärrätte, millaista hänen oli. Hän
vain nyyhkytti pää tyynyyn haudattuna. Äiti hieroi ajettunutta poskea
ja siskot ajoivat kipeään hampaaseen mahdollisia ja mahdottomia rohtoja
hiusöljyyn asti. Mutta mitäpä ne auttoivat! Eivät ne voineet lievittää
sydänsärkyä, ja se oli paljon kovempaa kuin hampaan.
Ei mikään lääke voinut auttaa sitä, että hän makasi tässä ja
ruusunpunainen puku ja tanssikengät ja silkkisukat olivat
laatikoissaan, ja Aage Rhein tanssi toisten tyttöjen kanssa. Voi, voi!
Tanssi koko pitkän illan ja hymyili hurmaavaa hymyään.
Elämä oli säälimätön, kurja ja tarkoitukseton. Miksi juuri hänen piti
saada puku ja kaikki ja sitten jäädä sänkyyn! Hän itki niin täysin
sydämin kuin vain seitsentoistavuotiaana voidaan itkeä, ja nukahti
viimein kyyneleihinsä.