Pyryn ystävätär.
Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin
ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun
jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä,
eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka
ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin
sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja
ymmärsi tehtävänsä.
"Missä tämä jalka on näin rasittunut?" ihmetteli hän.
"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut vain
makailla."
"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut juuri
tähän, millä astutaan!"
Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets huusi
ja toiset säestivät.
"Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi
hoitajatar vakavasti.
Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi,
että aina kenkä siinä menee linttaan.
Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets
kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets
oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus
koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset.
Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets
vakuutti, että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa.
Pyry oli lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut
monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä
on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös
vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja
äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.
Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä
sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle.
Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi
pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin
vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava
ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että
vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen
ihmisten suhteen.
Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä
huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" —
"Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä
tuntuu olevan niin hauskaa."
Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä,
että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä
Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin
paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli
"niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille
melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan
erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen
loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.
Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä
oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen
pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat
koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta
puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti
tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi
roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen
miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä
Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi
mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat
"Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli
pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen.
Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi
viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.
"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä
puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla
on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä
sopimatonta.
"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä.
Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli
surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.
"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"
Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla
hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona,
kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.
Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena
tuli ottamaan.
"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.
Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina. Käväisen
katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos. Istuhan vaikka
tuohon kivelle."
"Ei kyllä minä sisäänkin."
Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä teki
mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan
syöksähti.
Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen
oveen, aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun
sairaanhoitajatar jätti oven auki.
"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin
tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"
"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti
ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.
"Kylläpä Miinan pää on taas siivossa." — Klaara haki kampaa.
"En minä jaksa kammata, ai, ai, ai!"
"Eikö se Mari — —?"
"Eihän se — mihinkäs se joutaa — voi, voi, voi!"
"Miina pysyttelee nyt näitten tyynyjen nojilla istumassa, niin minä
kampaan."
Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan. Klaara
kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.
Pyry hiipi ulos. Hän ei voinut kestää ilmaa eikä tuota tarpeetonta
ulinaa.
"Kuinka sinä jaksat!" huudahti hän Klaaralle.
"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei
saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on jotakin
myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito, se on
monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme on sentään
aika likaista."
"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä raittiista
ilmasta, puhtaudesta..."
Pyry innostui.
"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole
heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo
eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"
Pyry vilkaisi taakseen. Siellä eukko todella kiskoi oveaan kiinni.
"Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan.
"Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus.
Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä.
Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja
siinä asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään
tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."
He olivat joutuneet toisen mökin kohdalle.
"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli
lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä
on vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."
"Hirveätähän on mennä sinne sisälle!"
"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan ostoon.
Pitää koettaa tällä."
"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana nurkalla
kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt palvataan ja
huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta tapaa piinata!"
Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän kasvot
tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.
Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi
syöksähti vastaan.
"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen juoksi
ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen tee!"
"Pakkokos tehdä, ilkeyttään tekevät."
"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat, tauti ei
pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."
"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi
hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!
"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en
ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"
"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon
vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."
"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi..."
"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama,
lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan
muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he
ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja
asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi,
olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus
katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa
välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"
Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja
väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta
tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!
Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta
samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet
auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko
sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä,
"joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta
ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se
merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry,
kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.
Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli
harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka
suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle
välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.
"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"
"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."
"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen
juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.
Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään.
Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat
vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan,
ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät
ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut
tyhmä!