Äidin-äidin kirstu.
Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi
kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä
aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa
jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli
kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.
"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille
leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule
mitään."
Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa
kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta.
Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon
ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.
"Yksi jää tänne auttamaan päivällisen laitossa", julisti äiti.
Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin,
että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei
kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan
Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea
sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki,
ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin
huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun
vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä
niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että
mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä
oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten
pyöräiltiin vain asioissa.
"Eihän ole saksiakaan kaikille", yritti äiti puolustautua.
"Onhan meillä kolmet, yksi saa ommella, ja minä haen Hietalasta
keritsimet!"
Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta
viidentoista, oli hän järkevin joukossa.
"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta",
ehdotti hän.
Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.
Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja
toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän
toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä
vain oli hetkisen kiistelyä.
"Untuva saa ne", julisti Pyry.
Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle
leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka
kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.
"Ala jo!"
Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella
ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän
lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin
mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja
kovin liioitteli.
"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"
Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään.
Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät
suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu,
iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia.
Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja",
ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin
sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun
sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin
joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen
paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli
rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.
"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä
moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.
"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin
kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".
"Mutta äiti oli". — Untuvasta oli ikävää jättää äitiä pois.
"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä
jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison
luigi-vampaisuutta!"
Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin
kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota
oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä
vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja
Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan
jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut
ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin
"ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin.
Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla
yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja.
Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen
kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä
mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa,
jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?"
uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman
kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.
"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets
ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät
mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.
Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä
huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä
tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"
"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti
Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".
"Minä en kerro sanaakaan", sanoa pamahutti Pyry.
Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli
äänetön rukous.
"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa
aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä,
hopeata, kultaa".
"Ja kultainen kruunu", keskeytti Kreets.
"En minä oikein tiedä", väitti Pyry.
Mutta nyt nousivat kaikki häntä vastaan. Kirstussa oli kuninkaan kruunu.
"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä
oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."
"Meillä on kauniimpi. Siinä on kuvia", virkkoi Untuva.
"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä
pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä
aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain
jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa
se vieläkin on."
"Ja ne rosvot ottivat sen kruununkin", valitti Polle.
"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen
Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".
"Ne ovat niin julman rikkaita", voihkaisi Kreets.
"Kun ne tuntisivat meidät, antaisivat ne meille rahaa", jatkoi Ter.
"Hyi sinua, Ter", sanoi Pyry, "mitä auttaa ihmistä tämän maailman
tavara!"
"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita
käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina
lopettaa kesken ja hakea joku paikka."
"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi
Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."
"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania
tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen
hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.
"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa
meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".
"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen
levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.
"Voi", huokasi Polle, "ei sitä voi koskaan löytää!"
"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa,
niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten
saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"
"Mutta Erland-eno?" sanoi Polle. "Kerroppas Erland-enosta!"
"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori
ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat,
jotka valuivat olkapäille."
"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä
se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina
sysimusta tukka.
"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä
kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla
oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."
"No, hänellä oli", myöntyi Kreets.
"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen
nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin
kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."
"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli
Sabina", huomautti Polle.
"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta
on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen
rosvopäällikkö ryöstää!"
"Ei ole sopivaa ajatella noin äidin-äidistä", muistutti Ter säveästi.
Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa
ja soma suu."
"Sinähän olet nähnyt hänet", sanoi Polle.
"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli
musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli
silittää sitä."
"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.
"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.
"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä
päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun,
jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä,
toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."
"Saitko sinä?" uteli Untuva.
"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja
kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut
yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli
hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle.
He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista
välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."
"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.
"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle
luvattu Sabinaa."
"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti
häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!"
Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.
"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei
menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin
suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita
rikkaita!"
Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut
häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."
"Äiti ja äidin-äiti ovat aina tehneet hyvin", puolusti Untuva.
"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.
"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa
kultaan."
"Kuinka sitten kävi?" uteli Kreets.
"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö
äidin-isällä ollut kaunis nimi?"
"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee
voittajaa! Se sopii niin hyvin!"
"Sen nimi, joka kerran ryöstää minut", sanoi Kreets, "pitää olla
Viktor".
"Ei nykyään enää ryöstetä", muistutti Ter.
"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää
siinä on, että ihminen tulee ovesta!"
"Voi, voi, kun te sekoitatte aina!" valitti Untuva.
"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee
ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti.
Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on
joutunut."
"Mutta hän palaa kerta", vakuutti Polle.
"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta
edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"
"Kreivikö?" ihmetteli Ter.
"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä
olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan
ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan
ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että
Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi
etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja
kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin
kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi.
'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä
ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla
poikaa' — — —."
"Nehän olisivat jo vanhoja", huomautti Ter.
"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä
on Viktor!'"
"Eikö hän olekaan rosvopäällikkö?" nauroi Pyry.
"'Kaunein heistä on Viktor. Mutta hän rosvoilee huvikseen!'"
"Ruhtinas rosvoilee!"
"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno
käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut
vinnin akkunasta!'"
"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten
pesät!" moitti Untuva.
"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"
"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen
Ter.
"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.
"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten
tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"
"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle
vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."
"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja
hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä
olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan
nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti
kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."
Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He
olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat,
että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan,
tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän
parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.
Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja
aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin
kirstua.