Paavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä
rohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta
vapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut
paavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan
kunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä
senaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin
istuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä
seuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi
täytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten
puoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen
taitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli
raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen
vaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman
mielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa,
näytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo
näytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea
mies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan
tarkoituksia.
Vigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin
toimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen
seuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan
nöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin,
että hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut
vieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin
kirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa,
ruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja
Severuksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään.
Niinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista
korvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on,
että Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan
kirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että
näissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen
velvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen
mahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden
paavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki
mielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta,
ja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen
ratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa
roomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.
Sillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset
nopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin
aikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa.
Kuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli
silloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli
kiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen,
jonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa
Italiaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja
voidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin
istuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois.
Tämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia
miellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen
kaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.
Vigilius oli kovasti pettynyt toiveissaan, eikä Teodorakaan juuri
ollut tyytyväinen. Viimeksimainittu koetti kuitenkin, koska hänelle
oli yhdentekevää, kenen avulla pääsi tarkoitustensa perille, saavuttaa
Silveriuksen avulla sen, mitä oli toivonut Vigiliukselta, ja siitä
syystä hän koetti suostuttaa Silveriusta lupaamaan, että Antimus saisi
jälleen ruveta hoitamaan patriarkan tointaan. Mutta paavi kielsi sen
jyrkästi. Keisarinna päätti nyt toimia. Belisariukselle lähetettiin
jyrkkä käsky erottaa Silverius ja asettaa hänen tilalleen Vigilius.
Belisarius epäröi tuntien suurta haluttomuutta ruveta tottelemaan
Bysantista tullutta käskyä, mutta Antonina, joka tahtoi miellyttää
keisarinnaa, sai hänet luopumaan epäilyksistään, ja kunnianhimoisen
Vigiliuksen, joka koko ajan painosti kenraalia, väitetään käyttäneen
hyvinkin tepsiviä keinoja hänen taivuttamisekseen. Hän lupasi
Belisariukselle rahaa, ja koska ei muutenkaan ollut aivan vaaratonta
asettua vastustamaan keisarinnan tahtoa, suostui sotapäällikkö lopulta
yhtymään salahankkeeseen onnetonta Silveriusta vastaan.
Juuri näihin aikoihin hyökkäsivät itägootit uudelleen kuningas Vitigeen
käskystä. Valtava sotajoukko alkoi piirittää Roomaa, ja kaupunkia
puolustamassa ei Belisariuksella ollut muuta kuin hädin tuskin
viisituhatta miestä, joitten suojana oli kehnoja linnoitusvalleja.
He saivat sitäpaitsi tehdä työtään tyytymättömien ja nurisevien
kaupunkilaisten keskellä, jotka olivat hyvin kiusaantuneita piirityksen
vaivoista ja joitten joukosta selvästi kuului kavaltajien ääniä.
Kun Belisariukselle sitten näytettiin kirjeitä, jotka paavi muka
oli kirjoittanut ja joissa tämä tarjoutui luovuttamaan goottien
kuninkaalle Asinarian sataman aina omaan asuntoonsa Lateraniin asti,
kiukustui kenraali näistä ensin jonkin verran, mutta ymmärsi sitten
pian, että nämä n.s. todistukset olivat häpeämättömiä väärennyksiä.
Tuntien sääliä uhria kohtaan hän koetti salaa ja yhteisvoimin Antoninan
kanssa vieläkin taivuttaa Silveriusta. Hän ehdotti, että tämä itse
tekisi Teodoralle sellaisia tarjouksia, jotka tähtäsivät samaan
kuin keisarinnan Vigiliukselle esittämät suunnitelmat, jolloin hän
voisi pelastua uhkaavasta vaarasta. Mutta Silverius, joka ajatteli
ennenkaikkea olevansa oikeaoppisuuden vartija, kieltäytyi tällaisesta
jyrkästi. Ja niin kehittyivät tapaukset edelleen.
Kumotakseen kavallusaikeita koskevat huhut, jotka kiertelivät hänen
nimensä ympärillä, Silverius oli muuttanut pois Lateraanipalatsista
ja siirtynyt jälleen Aventinuksen kukkulalle pyhän Sabinan kirkon
läheisyyteen. Täältä Belisarius lähetti noutamaan häntä ja lupasi
poikapuolensa Fotiuksen välityksellä, ettei hänelle tapahtuisi mitään
pahaa. Vaikka paavin lähimmät epäilivätkin kreikkalaisten lupauksia,
lähti hän kuitenkin Pincion palatsiin, ja tämä ensimmäinen kohtaus
sujuikin ilman väkivaltaisuuksia. Viime tingassa Belisarius oli alkanut
epäillä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin esitettiin kenraalille
jälleen syyte paavia vastaan. Tällä kertaa paavi, jonka oli vallannut
pelko ja levottomuus, kieltäytyi aluksi lähtemästä turvapaikakseen
valitsemastaan kirkosta. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä
Belisariuksen puheille, otti mukaansa suuren seurueen ja jätti asiansa
Jumalan haltuun.
Heti palatsiin tultuaan Silverius joutui eroon seuralaisistaan, joita
ei päästetty ulompia huoneita pitemmälle. Yhdessä Vigiliuksen kanssa
vietiin paavi sisähuoneisiin. Siellä hänen silmiensä eteen avautui
omituinen näky. Eräällä leposohvalla loikoi Antonina veltossa asennossa
kuin valtiatar, joka ottaa vastaan alamaisiaan, ja hänen jalkainsa
juuressa istui Belisarius rakastuneena ja hellänä kuin nöyrä orja, joka
odottaa käskijättärensä määräyksiä.
»Kuulkaapas, paavi», huudahti kenraalin puoliso, »mitä olemme me
ja roomalaiset oikein tehneet teille, koska tahdotte jättää meidät
itägoottien käsiin?»
Ei tiedetä mitä tämän jälkeen puhuttiin, mutta on hyvinkin
tunnettua, mitä sitten tapahtui. Paavilta riistettiin hänen
ulkonaiset arvomerkkinsä ja hänen päälleen pantiin munkin kaapu,
minkä jälkeen eräs Belisariuksen palvelija lähetettiin ilmoittamaan
ulompiin huoneisiin kokoontuneille papeille: »Paavi on erotettu
ja alennettu munkiksi». Yleisen hämmingin vallitessa valittiin
Vigilius jo seuraavana päivänä paaviksi bysanttilaisten mahtikeinojen
vaikutuksesta. Tämä tapahtui maalisk. 29 p. vuonna 537.
Onneton Silverius, jonka Belisarius lähetti Lyykiaan, ei saanut
koskaan enää nähdä ikuista kaupunkia. Hetkisen oli tosin Justinianus
kauhuissaan paavia vastaan tehdystä ilkityöstä tuuminut kunnollisen
oikeudenkäynnin alullepanemista ja paavin asettamista jälleen
istuimelleen, jos hänet olisi huomattu viattomaksi. Teodorasta
välittämättä hän oli käskenyt lähettää Silveriuksen takaisin Roomaan,
ja Vigilius oli jo peloissaan ja levoton seurauksista. Onneksi oli
Antonina saapuvilla. Haluten tapansa mukaan noudattaa Teodoran
toivomuksia hän taivutti Belisariuksen luovuttamaan Vigiliuksen tämän
onnettoman edeltäjän miehille. Karkoitettuna Palmarian saarelle, jossa
hänen ravintonaan oli »murheen leipä ja epätoivon vesi», Silverius
kuoli pian sen jälkeen Vigiliuksen kunnianhimon, Antoninan vehkeilyn ja
Teodoran valtiollisten juonien viattomana uhrina.
Näytti siis siltä, että keisarinnan hankkeet olivat menestyneet. Hän
oli saanut paavinistuimelle miehen, joka kuului samaan uskontokuntaan
kuin hän itsekin. Mutta kun Vigilius oli päässyt kunnollisesti
uuteen asemaansa, muuttikin hän kantaa. Antoninan neuvoista ja
Belisariuksen kehoituksista välittämättä hän koetti kiemurrella
syrjään ja lykätä tuonnemmaksi antamiensa lupauksien täyttämistä.
Hänen vihamiehensä tosin väittävät hänen lopulta antautuneen ja
lähettäneen monofysiittien suurille johtajille Teodosiukselle,
Antimukselle ja Severukselle kirjelmän, jossa hän ilmoitti täysin
yhtyvänsä heidän uskontunnustukseensa. Mutta tämän asiakirjan
oikeaperäisyys on hyvin epäilyttävä, ja ne julkiset uskontunnustukset,
jotka paavi esitti keisarille ja patriarkka Menakselle, kuvastavat
puolestaan ankaraa oikeaoppisuutta. Ulkonaiset olosuhteet muuten
olivat sellaiset, että hänellä oli tarpeeksi tekosyitä, joihin hän
saattoi vedota. Sodan hävittämä Italia oli aivan liian vaarallisessa
asemassa, jotta olisi voinut pitää kovinkaan moitittavana, vaikka
paavi sattuikin unohtamaan uskonnolliset kysymykset syrjemmälle.
Länsimaitten liittyminen kannattamaan Kalkedonin kirkolliskokousta
ja Leo suuren uskontunnustuksen kaava oikeuttivat myöskin sellaisiin
varovaisuustoimenpiteisiin, joita paavi noudatti. Teodorakin
näyttää käsittäneen, kuinka vaarallisia ennenaikaiset askeleet
saattoivat olla, ja luottaen täydellisesti Vigiliukseen hän odotti
aluksi kärsivällisesti otollista hetkeä, jolloin uusi paavi voisi
täyttää lupauksensa. Justinianuksella taas, joka oli jo joutunut
suuresti paavin lähettilään ja uskollisen ystävän Pelagiuksen
vaikutuksen alaiseksi, ei ollut mitään erikoista halua suojella
monofysiittejä. Vigilius saattoi siis ilman varsin suuria vaikeuksia
ja joutumatta riitaan Teodoran kanssa pysyä uskollisena roomalaiselle
oikeaoppisuudelle. Loppujen lopuksi olivat keisarinnan yritykset
sekaantua paavinistuimen asioihin täydellisesti epäonnistuneet kaikista
vehkeilyistä huolimatta.
Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi rankaisematta
sallinut vedettävän itseään nenästä. Hänen suosikkinaan oli ollut
eräs Arsenios niminen mies, joka oli melko huonomaineinen ja kuului
samarialaisten kerettiläiseen lahkoon. Tämän miehen oli keisarinna
tehnyt rikkaaksi, kohottanut senaattoriksi ja vaikutusvaltaiseksi
mieheksi, ja samarialaisten kapinoidessa Palestiinassa oli hän
suopeasti kuunnellut Arsenioksen suunnitelmia kristittyjen
kukistamiseksi. Mutta sen jälkeen oli Arsenios muuttanut toiseen
puolueeseen, kääntynyt kristinuskoon, ottanut kasteen pyhältä
Sabakselta ja puolusti nyt vastakääntyneen hehkuvalla innolla uutta
uskoaan. Aleksandriassa hän koetti miellyttää keisaria työskentelemällä
kaikin voimin Kalkedonista lähteneen vastavaikutuksen hyväksi, jonka
Teodosiuksen seuraaja patriarkka Paulus oli hallituksen avulla
pannut alulle. Teodora tietystikin tunsi häntä kohtaan kaunaa hänen
luopumisensa vuoksi ja antoi hänen hyvinkin selvästi huomata sen.
Monofysiittinen vastustuspuolue sai vakinaisen päämajansa Egyptissä,
ja patriarkan oli tuon tuostakin pakko käydä asioihin kovakouraisesti
käsiksi. Arsenios toimi nyt hyvin innokkaasti. Hän taivutti yliprefekti
Rodonin tutkinnotta ja tuomiotta mestauttamaan erään pääpiispan
vastustajan. Teko oli laiton, ja se harkittu julmuus, jolla se
suoritettiin, herätti yleistä kauhua.
Keisarinna käytti heti tilaisuutta hyväkseen kostaakseen. Arsenios
ja Rodon vangittiin, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin, ja heidän
omaisuutensa takavarikoitiin. Vastaväitteistään huolimatta sekoitettiin
Paulus asiaan, ja Gazan pappeinkokous erotti hänet virasta. Keisarinna
voi olla ylpeä saavutuksistaan — yhdellä iskulla hän oli erottanut
toimesta monofysiiteille vastenmielisen ylipapin, silmäänpistävällä
esimerkillä hän oli näyttänyt, mihin vaaraan virkamiehet joutuivat,
jos he keisarin käskystäkään ajoivat liian innokkaasti oikeaoppisuuden
asioita, sekä lopuksi rangaissut vanhaa ystävää, joka oli pettänyt
hänet. Vigiliuskin sai kokea Teodoran leppymätöntä vihaa sekä huomata,
kuinka varomatonta oli ollut pettää Teodoran toiveet.
Näihin aikoihin monofysiittinen kirkko alkoi järjestyä uudelleen
Teodoran avulla, ja hovin papit rupesivat jo keisarinnaa
miellyttääkseen koettamaan päästä yhteisymmärrykseen eriuskolaisten
kanssa. Erään heistä, Teodorus Askidaksen, joka oli Cesarean piispa,
oli käynyt niin onnellisesti, että hän oli löytänyt Kalkedonin
kirkolliskokouksen hyväksymistä julkaisuista kolme, jotka olivat
nestoriuslaisten harhakäsitysten saastuttamia, ja joitten tekijät
olivat monofysiittien vihattuja vastustajia. Hyvin ylpeänä tästä
keksinnöstään, jonka avulla hän luuli voivansa tehdä kilpailijalleen,
roomalaiselle paavin lähettiläälle Pelagiukselle hyvän kepposen,
Teodorus ilmoitti Justinianukselle asiasta ja imartelemalla keisarin
teologista turhamaisuutta pyysi häntä tarkemmin tutkimaan asiaa.
Sitäpaitsi hän huomautti Justinianukselle, että tässä oli sekä mukava
että erittäin oikeaoppinen keino haihduttaa monofysiittien epäluulot,
sekä että »uudistetun ja puhdistetun» kokouksen päätökset saisivat
epäilemättä osakseen kaikkien hyväksymisen. Justinianus, joka oli
Teodoran vaikutuksesta jälleen ruvennut noudattamaan sovinnollista
politiikkaa, antoi vetää itseään nenästä, ja eriuskolaiset, kaikkein
leppymättömimmätkin, jotka iloitsivat nähdessään Leo suuren työn
joutuvan huonoon valoon, odottivat innokkaasti uutta yhdistävää
uskontunnustuksen kaavaa. »Kolmen luvun kiista» alkoi.
Nyt pääsi Teodora viimeinkin käsiksi Vigiliukseen. Paavia pyydettiin
vahvistamaan se julistus, jossa keisari lausui hylkäävän tuomionsa
noista rikollisista kirjoituksista, ja taivuttaakseen hänet tähän
Justinianus käytti aika kovakouraisia keinoja. V. 545 marrask. 22 p.,
kun paavi toimitti messua pyhän Cecilian kirkossa, piirittivät sotilaat
sen äkkiä, ja keisarin sihteeri astui pyhäkköön ilmoittaen paaville,
että tämän oli viipymättä seurattava häntä. Vigilius vangittiin ja
vietiin kiireesti alukseen, joka odotti aivan lähellä Tiberillä.
Tällä välin kokoontui valtava kansanjoukko rannalle. Ne uskovaiset,
jotka olivat seuranneet paavia, päästivät valitushuutoja ja anoivat
siunausta. Alukselta Vigilius siunasi heitä, ja kaikki vastasivat amen.
Tällä välin kiirehti keisarin edustaja lähtöä, ja pian alkoi alus
lipua jokea alas. Nyt alkoi äkkiä kuulua toisenlaisiakin huutoja.
Kansanjoukko, jossa oli monta paavin vihollista, alkoi syytää hänelle
solvauksia, samalla kun laivalle satoi kiviä ja heittoaseita.
»Kuolema sinulle!» huusi rahvas, »tuho sinut periköön! Olet tuonut
onnettomuutta roomalaisille — käyköön sinun huonosti minne joutunetkin!»
Vihdoin oli laiva, jota virta kuljetti mukanaan, päässyt niin kauas,
ettei näitä solvauksia enää kuulunut. Vigilius saapui Portoon ja
matkusti sieltä laivalla Syrakusaan.
Yleensä pidettiin tätä teatterikeikausta pääasiassa Teodoran
järjestämänä, ja väitettiin hänen toimeenpanneen koko paavin ryöstön.
Hän oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Sinun on vangittava Vigilius
missä tahansa hänet löydätkin, kun se ei vain tapahdu Pyhän Pietarin
kirkossa, ja tuotava hänet meidän luoksemme. Muuten sinut, elävän
Jumalan nimessä, nyljetään elävältä».
Kuinka näiden juttujen todenperäisyyden laita lieneekin, joka
tapauksessa näytti siltä, ettei paavi, joka epäilemättä pelkäsi
pettämänsä keisarinnan kostoa ja joka sitäpaitsi oli hyvin vähän
halukas joutumaan kolmen luvun kiistan »teologiseen ampiaispesään»,
erikoisemmin jouduttanut Konstantinopoliin saapumistaan. Hän nimittäin
tuli sinne vasta neljätoista kuukautta myöhemmin tammik. 25 p. vuonna
547, mutta koska hänellä oli tällä välin ollut hyvää aikaa sekä
tuumia asiaa että koota uutta rohkeutta, ja koska hän tunsi koko
länsimaitten vastustuksen antavan tukea itselleen, hän esitti nyt
sellaisia mielipiteitä, jotka poikkesivat kokonaan hovin odottamista.
Samoin kuin ennen Agapetus oli kohdellut Antimusta, kieltäytyi nyt
Vigiliuskin rupeamasta yhteyteen patriarkka Menaksen kanssa ja
julisti hänet muitta mutkitta pannaan kaikkien kannattajiensa kanssa.
Pian Vigilius kuitenkin muuttui taipuisammaksi. Kiusaantuneena
aikaisemmin antamiensa sitoumusten ajattelemisesta, horjuen keisarin
itsepintaisuuden ja Teodoran tarmokkaan painostuksen alaisena sekä
tuntien muuten mielihyvää sen kohteliaisuuden vuoksi, joka tuli
hänen osakseen Bysantin hovin teologien taholta, hän suostui lopulta
pitämään mahdollisena noiden kolmen luvun pannaan julistamista. Jo
kesäkuussa hän teki sovinnon patriarkan kanssa ollakseen sillä tavoin
mieliksi keisarinnalle, ja pian sen jälkeen hän meni vielä askeleen
pitemmälle. Hänelle väitettiin, että hän voisi kirkolliskokousta
loukkaamatta kirota nuo kolme lukua, ja pian hän ei itsekään ollut
oikein varma, oliko hän oikeassa vai ei. Kaikista uhkauksista
huolimatta hän kieltäytyi kuitenkin jyrkästi allekirjoittamasta
keisarillista julistusta, koska hänen mielestään apostoli Pietarin
seuraajan ei sopinut käyttää valtaansa vain yksinkertaisesti keisarin
päätösten vahvistamiseksi uskonnon asioissa; mutta keisarin ja
ministerien läsnäollessa hän sitoutui muodollisesti kiroamaan nuo
kolme lukua ja takuuksi lupauksestaan jätti Justinianukselle ja
Teodoralle nimikirjoituksellaan varustetut nimenomaiset selitykset.
Ja hyvin ylpeänä siitä, että oli tällä tavoin ratkaissut hankalan
kiistakysymyksen, ihastuneena siitä, että oli osannut selvittää niin
vaikean pulman, ja tyytyväisenä ajatuksesta, että hänen viisautensa
oli osannut jälleen rakentaa rauhan kirkossa, hän vaimensi jyrkästi
kaikki neuvonantajansa, jotka esittivät vastalauseensa, ja julkaisi
tuomionsa pääsiäisenä v. 548. Tunnustamalla siinä muodollisesti
Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen oikeaksi hän kirosi siitä
huolimatta nuo kolme rikollista kirjailijaa ja heidän kirjoituksensa.
Tämä oli Teodoran viimeinen voitto. Kuolinvuoteellaan hän saattoi
paavin nöyryytystä ja monofysiittisen kirkon kasvavaa valtaa ajatellen
iloita siitä, että oli kostanut vuoden 536 tappionsa, rangaissut
Vigiliusta hänen petoksestaan sekä sitkeydellään ja voimallaan auttanut
onnellisesti voittoon sen uskontopolitiikan, jonka puolesta hän oli
aina taistellut.
Kirkko ei ole koskaan antanut Teodoralle anteeksi Silveriuksen
väkivaltaista erottamista, hänen monofysismiä kohtaan osoittamaansa
uskollisuutta eikä niitä väkivaltaisia voimakeinoja, joita hän käytti
tyydyttääkseen kostonhimoaan kirkon miehiä vastaan ja joita käytettiin
erittäin pontevalla tavalla Vigiliusta vastaan. Onpa häntä syytetty
todellisten rikostensa lisäksi monista muistakin asioista, joista häntä
ei oikeutta myöten voida panna vastuuseen, esimerkiksi siitä tylystä
kohtelusta, joka tuli Vigiliuksen osaksi, mutta joka todistettavasti
tapahtui vasta Teodoran kuoltua. Vuosisadan toisensa perästä ovat
kirkkohistorian kirjoittajat solvanneet ja kironneet hänen nimeään, ja
melkein naurettavaa on se kiivaus, jolla muutamat heistä kuvailevat
Justinianuksen puolisoa »toisena Eevana, joka otti liian nöyrästi
opetusta käärmeeltä, uutena Delilana, uutena Herodiaana, joka janosi
pyhien miesten verta, helvetin tyttärenä, joka oli täynnä saatanan
henkeä ja paholaisen myrkkyä ja himoitsi raivoten sen liiton repimistä,
joka oli lunastettu marttyyrien ja tunnustajien verellä».
Teodora ansaitsee saada toisenlaisen arvostelun kuin tämä turha
sanatulva on. Koettaessaan toteuttaa toiveitaan hän osoitti
epäilemättä liian suurta kiihkoa, liian suurta väkivaltaisuutta,
liian harkitsematonta ja leppymätöntä kostonhimoa, liian kylmäveristä
julmuutta. Mutta sen ohella hänessä ilmeni myöskin erinomaisia lahjoja
— miehekästä lujatahtoisuutta, selvää valtion etujen käsittämistä
ja loistavaa ja suurenmoista valtiomieslahjakkuutta. Hän oli sitkeä
pyrkimyksissään, uskollinen ystävilleen, ja se monimutkainen
politiikka, jota hän pakotti puolisonsa noudattamaan uskonnollisissa
kysymyksissä, oli Justinianuksen epäröinnistä ja horjuvaisuudesta
huolimatta kaikin puolin keisarin arvoinen.
5