Niihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit
vaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille
turvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei
mikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.
Hormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se
sijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus
niinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen.
Valtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä
nuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon
ja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän
rakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut
vaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut
haluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja
poliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.
Keisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi
erään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi
munkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso
sali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille
näistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen
hurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan,
patsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas
pylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä
puumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja
niissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina.
Suurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso
palatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin
valvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia
mitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän
hurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä,
pihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja
yksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja
valkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat
valvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista
autuutta.
Pian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen
kansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän
omituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä.
Tuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina
näkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta.
Sellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat
hämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta
ja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten
liikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan
käymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän
lähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan
ja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja.
Lopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan
huolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki
keskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi
tuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella
heitä.
Tällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti
moninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan
yhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita
ihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan
oli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää,
ja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko
rakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului
vaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina
Pyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta
kaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan.
Oltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen
vahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja
kiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta.
Tämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko
kaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti
tapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.
Niinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta,
vainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen
monofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa
— kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan
olivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen
lupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen
kaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri,
ja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat
heistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti
luostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa
jälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.
Samoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan
avustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa,
Kultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa
ja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty
alueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet
Bysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman
turvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt
uskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen
kuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan.
Luostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin
pyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta
Mesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin
suuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän
taisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni,
koetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa.
Tähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki
puolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja
kiihoitusliikkeen varsinainen keskus.
Huolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista
vainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän
varusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti
asunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän
Isidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden
536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen
ja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt
laisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä
puolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti
heidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään,
järjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä
apua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän
luokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai
heidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten
kerääntyivät puolueen voimat.
Samaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja
niitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät
lujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet,
ettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin
keisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi
sen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs
historiankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja
lisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat
oikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen
syrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä,
eivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat
saarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei
kuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien
joukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat
keisarinnalle melkoista päänvaivaa.
Puolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut
Memfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta
maanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa,
joka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään,
joka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä
sanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin
annamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona,
sen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri
sydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta
peläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille
uskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä.
»Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua
menemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta
leipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa
lähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.
Hänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti
hänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata
ja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen
rajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan
kitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti
vakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes
ei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että
leijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa
kutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.
Teodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa
toimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että
keisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut
hänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan.
Monofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois
pääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen
sen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun
tultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli
viipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista,
syöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja
heti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita
keisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa
työskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt
sanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään
kaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä
sitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna,
joka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut
laisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi
heidän puolestaan.
Teodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää
palatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään
pahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja
pääkaupungissa».
Mutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita
valheita.
»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen
tullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa
kolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen
hyvin sairas».
Teodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin
tätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan.
Kerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen
asti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset
tulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat
lähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat,
että pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko
valtakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi
taitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin,
riensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin
pitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi,
että heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun
sitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että
rikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti
Teodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne
keisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet
tosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään.
Kerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten
temppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet,
jotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät
määrätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa
seurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja
toimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat
tiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa
oli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat
lopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja
väsymättömän innon.
Tällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin
oli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin,
ja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen
luonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat
miehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja
Pietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli
Julianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius,
josta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob
Baradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen
kuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen
luostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja
Konstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun
alaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä —
otettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti
heitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset
valittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet
jalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.
Pian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten
toimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat
piispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei
luopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli
järjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin
kaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä
huolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.
Sopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa
asuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti
pyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari
kolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti
valitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai,
kumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli
oikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli
niin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä
innokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut
heidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin
arabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen
sekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin
muuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä
toimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä,
että monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.
Jo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut
eräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin
oppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja
Kreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen
hän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja
ihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin,
jossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti
itse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän
sulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti
puhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun
esineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja
joka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa,
kunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli
lämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän
lihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille
ja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus
näyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.
Keisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi
ja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen
Bostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan
piispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja
ryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat
ikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt
heidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta
paitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille
apostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli
Teodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen
ympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä
lyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen
kirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten
rajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina
sekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia.
Keisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä
toimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.
Muutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut
tarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko.
Hän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes
ja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian
maakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa,
Armeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa,
Aasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja
opetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia,
nimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua
aivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat
oikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti,
vangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan
palkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa
salahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien
aina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla
hän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa,
milloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana.
Hänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala
itse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja
monofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka
hallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä
itseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi
oleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä
vastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla
päin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse
aikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän
varmasti saada hänet kiinni».
Teodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien
oveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen
laki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun
virkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen
neuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti
sellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään
vihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan
Baradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian
tärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät
samoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian
patriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen,
he määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen.
Sillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja
johtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen
jakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti
keksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse
hallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli
salaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan
taistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä
tunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä
nimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta
vielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa
kirkoilla ja monofysiittien luostareilla.
Jakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi
patriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta
virkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan
ihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti
tulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko
maailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan
oli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon»,
niinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin,
Persiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat
seurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan
esiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana
ja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi
olla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt
juottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli
kerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli
suurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan
saattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä
hedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että
jakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on
yksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.
4