Niinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien
valtaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan
kuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat
teräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja
inhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen
kahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus
tutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous
vuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella
määritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä
ankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi
luontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt
muuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat
— viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi
turmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon
kuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja
Syyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia
munkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä
ottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.
Vaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä
itämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti
keisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että
Syyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia,
jotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit
riistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen
elämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät
eristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen
alkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä
tyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan
kuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I
nousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus
oli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja
taipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja
monofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua
vainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta
puolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa,
Armeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa
oikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin
toivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.
Nuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on
kerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa
ja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa
muistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset
seikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät
sitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen
valtaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän
hyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen
heidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa
vieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin
luopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta
ja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri
Teodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin
suopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata
kirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko
ankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen
kehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa
saavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa
mukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen
itämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden
kirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut
Teodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt
vallitsevaksi keisarikunnassa.
Kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut
valtaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora
taivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti
merkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon
ajetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien
vuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa
ja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit
pääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi
mielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa.
Pian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen
rupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa.
Teodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian
erotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen
tutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan,
kaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla
uljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle.
Lahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn
vihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon
tekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän
luontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin
vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle,
että sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia
kannattajia keisarin politiikalle.
Erittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat
Severukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta
patriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta
tarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita
suortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä
suostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut
perään.
Severuksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan
yhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin
aikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa.
Kuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta
lempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin
ministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä
»isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus,
joka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi
samanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä
huolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä
yhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen
paljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat
entistä vainoamisintoa.
Tällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan
hallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään
etuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia
saarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä
epäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen
keskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti
heitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti
heitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet
ilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla.
Yhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa.
Kehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki
voimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin
Aleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti
virkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla.
Hänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen
opin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.
Keisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin
eriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.
Kaikkialta itämailta saapuivat etevimmät oppineet Bysanttiin: Pietari,
Apamean entinen piispa, munkki Zooras ja monta muuta. Severus itse
oli lopulta tehnyt päätöksensä keisarinnan itsepintaisuuden ja
uskonveljiensä moitteitten taivuttamana. Viimeksimainitut olivat
nimittäin moittineet häntä hänen ilmeisen toimettomuutensa vuoksi.
»Älkää te itse pettykö tässä asiassa», vastasi heille pyhä mies. »Me
emme koskaan voi tehdä rauhaa todellisen keisarin kanssa. Lähden nyt
kuitenkin Konstantinopoliin, jotta en näyttäisi olevani esteenä teidän
toiveillenne, mutta palatessani saatte nähdä, etten ole saavuttanut
mitään».
Todellisuus näytti aluksi saattavan hänen epäilyksensä häpeään. Keisari
otti hänet vastaan juhlallisen upeasti, Teodora järjesti hänelle
ystävällisesti asunnon palatsiin, keisaripari kuunteli tarkkaavasti
hänen sanojaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Severus alkoi vaikuttaa
kaikkivaltiaasti maan uskonnollisiin asioihin.
Nyt näyttivät monofysiitit tosiaankin olevan valtakunnan varsinaisia
herroja. Varmoina keisarinnan suosiosta julistivat he rohkeasti
sodan oikeauskoisille ja saivat aikaan yleisen hajaannuksen. Lain
nimenomaisista kielloista huolimatta he pitivät hartauskokouksia,
saarnasivat kirkoissa, yksityistaloissa, kaupungissa ja esikaupungeissa
ja aiheuttivat sopimattomia kahakoita oikeauskoisten kirkoissa.
Siinä luostarissa, jonka Zooras oli rakennuttanut itselleen keisarinnan
lahjoittamalle maa-alueelle, hän asusti esikuvana kaikille uskonsa,
nöyryytensä ja armeliaisuutensa vuoksi. Joka päivä tungeskeli köyhiä
luostarin portilla saadakseen osan hänen jakamistaan lahjoista.
Tämänkin maailman ylhäiset, senaattorit ja hovimiehet, jotka näkivät
hänen vaikutusvaltansa palatsissa sekä huomasivat hänen lausuvan
ratkaisevan sanan hyvinkin tärkeissä asioissa, ilmaisivat hänelle
yhtä innokkaasti kunnioitustaan ja kiintymystään. Varsinkin naiset
olivat haltioissaan syyrialaisten saarnaajien vuoksi. Monofysiittien
vastustajat väittivät muuten näiden pappien osoittavan omituista
lempeyttä katuvaisia naisia kohtaan ja mielellään ottavan lisää
kannattajia kurtisaaneista, tanssijattarista sekä sellaisista naisista,
jotka olivat vajonneet paheisiin, mässäämiseen ja aviorikokseen. Joka
tapauksessa monofysiitit olivat hyvin suosittuja naisten keskuudessa
ja saivat heidän välityksellään merkittäviä etuja. Heidän hovissa
saavuttamansa vaikutusvalta sekä se peittelemätön suosio, jota
muutamat etevät henkilöt keisarin seurapiirissä osoittivat heille,
vaikutti, että he tekivät monta valloitusta varsinkin ylempien luokkien
keskuudessa. Heidän luokseen tuotiin sadoittain lapsia kastettaviksi,
ja hovin kamariherrat ja senaattoritkin ylpeilivät siitä, että osasivat
itse elää syyrialaisten munkkien ankaralla ja karulla tavalla.
Päästäkseen yhtä pyhälle asteelle kuin nämä munkit jakoi mainehikas
hovimies Teodorus almuina koko omaisuutensa, onnellisena siitä, että
sai antautua köyhyyteen. Päätettyään palveluksensa hovissa ylimys
Tribonius vetäytyi luostarikoppiin ja käytti aikansa rukouksiin ja
köyhäin hoitoon. Kaikki hovin jäsenet koettivat jäljitellä näitä
hurskaita miehiä toivoen siten voittavansa keisarin suosion ja
takaavansa sielulleen iankaikkisen autuuden.
Juuri tähän aikaan kuoli Konstantinopolin patriarkka Epifanus. Nyt
saivat eriuskoiset uuden riemuitsemisen syyn. Siinä luostarissa,
jonka keisarinna oli järjestänyt Hormisdaksen palatsiin, eli hurskas
mies, jonka nimi oli Antimus. Hän oli ollut Trapezundin piispana, ja
monofysiitit pitivät häntä suuressa arvossa hänen oppineisuutensa,
hurskaan elämänsä, kaikkea maallista kohtaan tuntemansa ylenkatseen
ja ennen kaikkea sen rohkeuden vuoksi, »jolla hän oli repinyt kaikki
valheen siteet ja saarnannut oikeaa oppia». Salaa hän kannatti
kerettiläisten asiaa, ja Teodoran avulla hänet asetettiin patriarkan
istuimelle, minkä jälkeen hän ei vitkastellut, vaan alkoi tukea
Severuksen vaikutusvaltaa ja kannattaa sen miehen neuvoja, jota piti
kirkon suurmiehenä.
Samoihin aikoihin kuoli myöskin Timoteus, Aleksandrian patriarkka.
Teodora, joka oli ollut lämpimästi kiintynyt tähän monofysiittien
opin urhoolliseen puolustajaan, päätti nimittää hänen seuraajakseen
sellaisen miehen, joka olisi hänen makunsa mukainen. Oli valittava
joko taipumaton Gaianos, jota kiihkeät munkit kannattivat, tai
Teodosius, joka oli helpommin taivutettavissa ja teräväpäisempi.
Teodora päätti nimittää virkaan jälkimmäisen, ja kun kiihkeitten
puolue itsepintaisesti vaati Gaianosta, toimi keisarinna tavoilleen
uskollisena hyvin ripeästi ja tarmokkaasti.
Aleksandriassa oli tapana, että kuolleen patriarkan paarien ääressä
hänen seuraajansa täytyi tarttua vainajan oikeaan käteen, laskea
se päänsä päälle sekä ottaa häneltä sen jälkeen pyhän Markuksen
pallium[10] ja panna se ylleen. Viranomaisten avusta ja erään Teodoran
lähettilään läsnäolosta huolimatta oli Gaianoksen ystävien onnistunut
estää Teodosius suorittamasta tätä vallanluovuttamiseen kuuluvaa
juhlamenoa. Jotta keisarinnan suojatti saataisiin asetetuksi virkaan,
täytyi koota joukkoja ja lähettää Egyptiin valtuutettu lähettiläs,
eunukki Narses, joka oli keisarinnan kamariherra ja uskottu. Monta
päivää tapeltiin kaduilla, ja naisetkin sekaantuivat talojen katoilta
taisteluun. Lopulta täytyi turvautua tulen valtaan, jonka avulla
kahakka vasta saatiin lakkaamaan. Sillä tavoin pääsi oikeus voitolle,
ja Teodosius nousi patriarkan istuimelle.
Severuksen välityksellä asettui Konstantinopolin Antimus heti yhteyteen
Aleksandrian uuden patriarkan kanssa, ja keisarinnan suojelemina ja
keisarin välinpitämättömyyden turvin nämä kolme patriarkkaa alkoivat
»rauhaa edistääkseen», niinkuin he sanoivat, noudattaa monofysiiteille
suopeaa politiikkaa. Turhaan julistivat oikeauskoiset munkit, katolisen
uskon vartijat, raivoisissa kirjoituksissa kaikkien kuultavaksi
kerettiläisten menestyksen, turhaan he esittivät Severuksen pakanana,
pahojen henkien palvelijana ja epäiltynä noituuden harjoittamisesta,
Pietari Apamealaisen turmeltuneena heittiönä, »jonka jumala oli vatsa»
ja joka antautui häpeälliseen nautintoon kevytmielisten naisten kanssa,
Zooraksen houkkiona ja Antimuksen kerskailijana. Keisari ei ollut
kuulevinaankaan, ja oikeauskoisten kauhuksi menestyi viettelytyö,
niinkuin he sitä nimittivät, aivan peloittavasti.
Mutta Teodoran suunnitelmien turmioksi saapui näihin aikoihin
Bysanttiin odottamaton vastustaja, nimittäin paavi Agapetus. Hän tuli
goottien kuninkaan Teodahadin lähettiläänä Justinianuksen luokse.
Hänet otettiin erittäin kunnioittavasti vastaan Bysantin hovissa, eikä
kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi sekaantua uskonnolliseen kiistaan
ja kieltäytyi jyrkästi asettumasta yhteyteen kerettiläisen Antimuksen
kanssa. Turhaan oli keisari suuttunut ja sanonut paaville: »Taivu minun
käsitykseeni, tai karkoitan sinut»; turhaan oli joustavampi Teodora
rukoillut ja koettanut taivuttaa paavia lupaamalla suuria rahalahjoja.
Agapetus, jolla oli tukenaan koko oikeaoppinen kristikunta, ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Puolisonsa ja kaikkivaltiaan paavin
välillä oli keisari tavattoman vaikeassa asemassa, kunnes Jumala itse
julkisesti asettui monofysiittien puolelle, jos tarinaa voi uskoa.
Paitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen
karkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli
vaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että
syyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa
hänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin
eteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että
nyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki
kielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan
käskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi;
»jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle
joutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt
korkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa
vangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut
laivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin,
heitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti
sinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin
toisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan
aluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia
merimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama
alas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin,
että itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen
lähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle
keisarille.
Kaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta
suojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin
vaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti,
patriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.
Se oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita
siitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli.
Tavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi
oli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit
taas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana
rangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin
innoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin.
Pääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon
hovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään
monofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria,
syyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak,
löi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki.
Koko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä,
että puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.
Tällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta
päättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen
kirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan
kirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen
päivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä
Syyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat
esittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin
kirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon
ankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi
valittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen
ja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää.
Kolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta
Konstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja
hänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä
turvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen
aateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta
palatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet
väitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit
vannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan
eivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin
kyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he
mitään kadonneesta patriarkasta.
Teodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli
saanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa,
ja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt
joutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut
yrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä
pannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen,
kirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset
arvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten
katolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu,
lukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:
»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot
Pietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä
on kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen
maja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin
asuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme?
Kohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko
riemuitkoon!»
Kolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi
palannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään
Pelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen
päätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin
oleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan
suuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan
omaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai
auttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi
ja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden
menettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta
kristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli
Justinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa
valtion vaurauden.
Teodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian
suureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä
vastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa
ystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin
hän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka
sai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras
lähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri
tahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton
toivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti
heissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa,
ja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten
viranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita,
saarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut
vaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen
alaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä,
kutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä
jälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen
tilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti
nujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko
valtakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä
eriuskolaisten hallussa.
Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen,
että hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli
hänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä
tuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen
rohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden
536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen
Agapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä
miehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta
monofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis
antautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen
palatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi
vainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.
3