Koko bysanttilaisessa elämässä oli uskonnolla merkittävä osa.
Keisarinnan elämässä se oli suorastaan välttämättömänä juhlamenojen
osana. Kaikkina monilukuisina kirkollisina juhlapäivinä keisarinna
lähti purppuraan ja kultaan puettuna ja loistavan seurueen saattamana
suuriin kirkkoihin, Sofian kirkkoon, Pyhäin apostolien kirkkoon, pyhän
Sergiuksen tai pyhän Mociuksen kirkkoon tai Lähteen Maarian luostariin
tai Pyhän neitsyen kirkkoon. Istuen valtaistuimellaan kamarineitojensa
ja palvelijoittensa keskellä, juhlapukuisten naisten ja korkeitten
arvohenkilöitten ympäröimänä, Teodora otti osaa jumalanpalvelukseen
tai meni hurskaasti vahakynttilä kädessä polvistumaan alttarin luo,
tai rukoilemaan pyhäinjäännösten edessä. Keskeytymättömänä vaelsi
pitkin katuja keisarillinen juhlakulkue, jossa loistavat viralliset
puvut vaihtelivat aina juhlamenojen vaatimusten mukaan. Milloin
lähdettiin upein varustuksin vihkimään jotakin kirkkoa, milloin oli
rukoiltava jotakin kunnianarvoista pyhäinjäännöstä ihmeparannuksen
aikaansaamiseksi, milloin pidettiin suurin juhlamenoin vapahtajalle
kiitosjuhla niistä voitoista, jotka kaitselmus oli myöntänyt
keisarilliselle sotajoukolle, tai joskus taas lähdettiin mustaan
surupukuun puettuna ääneen valittaen rukoilemaan Kaikkivaltiasta
kääntämään vihansa pois ja lopettamaan maanvaivat, ruton ja
maanjäristykset, jotka ahdistivat pääkaupunkia. Lujasti vakuutettuna
siitä, että keisari oli ehdottomasti Jumalan valitsema, kaitselmuksen
varta vasten määräämä ihmisten johtajaksi, täysin varmana siitä, että
vapahtaja kaikissa vaikeuksissa piti suojelevaa kättään keisarin yllä
ja lahjoitti hänelle jumalallisen ymmärryksen, tarkoin tuntien kaikki
jumalanpalveluksen eri vaiheet ja kirkon asiat, Bysantin hallitsija
vietti suorastaan ylipapin elämää.
Justinianusta tällainen elämä miellytti aivan erikoisesti.
Vilpittömästi hurskaana ja myöskin hieman taikauskoisena hän luuli
olevansa kohtalon erikoisessa suojeluksessa ja hänelle oli nautinto
huomata, millaisia ihmetöitä näytti tapahtuvan hänen edukseen. Hän
muisti, kuinka eräänä päivänä, kun hän oli pahasti sairaana ja
inhimillinen taito ei enää näyttänyt voivan häntä auttaa, molemmat
suuret lääkäripyhimykset Kosmas ja Damianos, joitten ihmeellisen
kyvyn koko Bysantti tunsi, aivan äkkiä olivat laskeutuneet taivaasta
parantamaan keisaria, jonka kuolinkamppailu jo oli alkanut. Hän
muisti myöskin, kuinka hän toisen kerran, kun jäsensärky ahdisti
häntä niin, että hän oli melkein lamaantunut, parantui kuin ihmeen
vaikutuksesta vain koskettamalla pyhäinjäännökseen, kun häntä
samalla voideltiin pyhien marttyyrien ruumiista otetulla öljyllä.
Täynnä kiitollisuutta hän piti sen vuoksi aina velvollisuutenaan
osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka sillä tavoin tuhlasi
hänelle mitä ilmeisimpiä armonsa osoituksia. Hänen alituisena
silmämääränään oli puolustaa kirkkoaan, uudistaa sitä sekä kurin
että opin puolesta ja laajentaa ja vahvistaa sen valtaa. Hän rakensi
kirkkoja ja luostareita kaikkialle valtakuntaansa. Hän otti hyvin
mielellään osaa teologisiin väittelyihin. Hänen mielipuuhiaan oli
olla puheenjohtajana kirkolliskokouksissa, keskustella piispojen
kanssa ja väitellä toisin ajattelevien kanssa. Koska hän oli hyvä
puhuja ja ylpeä kaunopuheisuudestaan, opistaan ja keskustelutaitonsa
loogillisuudesta, hän otaksui, jokseenkin yksinkertaisesti muuten,
ettei kukaan ollut hänen vertaisensa väittelemisen taidossa, sekä
nautti tavattomasti voidessaan ylentää pappien mieltä mahtipontisilla
raamatunkohtien selittelyillä. Hän luulotteli kykenevänsä kääntämään
luopioita vastaansanomattomilla todisteluillaan ja saattoi viettää
yökausia keskustelemalla jumaluusoppineitten kanssa tai kyhäämällä
kiistakirjoituksia, joista hän ylpeili määrättömästi. Koko ikänsä
hän sekaantui kirkon asioihin, usein sopimattomallakin tavalla, ja
ne, jotka tahtoivat imarrella häntä, kehuivat tavallisesti, että
hänen puheessaan yhtyi »Davidin tyyneys, Mooseksen kärsivällisyys ja
apostolien lempeys, sekä että hän toteutti hallituksessaan sitä vanhaa
ihannetta, jota profeetat olivat ennustaneet, nimittäin että filosofit
ovat kuninkaita ja kuninkaat filosofeja».
Teodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista
laiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista,
jotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian
teräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä
uskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä
sitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan.
Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä
Bysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon
palvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun
puettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat
luopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen
»taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta
kiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi,
joilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia
ansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili
vilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään
yhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä
hengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten
huolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja
lihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa,
keskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään
heidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On
jo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi
syyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili
pyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa.
Yhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko
Maraksen väleistä.
Maras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa
Jumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää.
Kolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi
viettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan
suloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä
ruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi
itsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä
kova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu
kuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella
Justinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin
keisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan
miehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta
palatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi
rahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän
halveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja
hämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä
levisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut
peloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle
rannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla
vaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään
häneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä
rohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta
vastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota
Jumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista
kykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän
lähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.
Hänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet
kuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja
esittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä
hänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin
hänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka
keisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut
paikalla».
Pyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos
minulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».
Epäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä
löi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen
oli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän
vastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen
hän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja
seipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti
ja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan
ettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina
päivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia
köyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain
heidän miekkansa itselleen.
Tämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun
kamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää,
saapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä,
alkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin
suurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi
seikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin
rakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän
rukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin
tällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja
kun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa
hänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät
henkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja
munkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut
onnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.
Ylpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman
suopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän
häikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi
näitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen
heidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen
hyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten,
luostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki
Zoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä
saattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin
huvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob
Baradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon
Konstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin.
Niitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa
vuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja.
Hän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän
nautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin
pyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana
hyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu
kuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä
kirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat
maailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs
aikalainen kirjoittaa.
Teodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien
apostolien kirkko.
Sille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun
koristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon
pyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut
siirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset
sekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli
suunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä
itselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä
alkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari
revitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan
ja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti
uuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri
arkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa,
valvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä.
Kokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi
peräisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon
piiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia
marmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi
mosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava
Kristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta
ennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se
oli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana
kohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon
keskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella.
Tämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista
Johanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi
bysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko,
jonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein
yksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään
runoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien
koristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana
seuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on
tuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja
Teodora rakensivat.
Hurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan
mukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun
mosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja
työn jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit,
joitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli
ihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon
lattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus
ilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa
puolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen
portin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa
täynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin
astiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä
selvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä
tavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille
vielä runsaat lahjatkin.
Teodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta
kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550,
vihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin
hänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut
oli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti
koristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset
ruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin
sijoitettaisiin.
Hurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja
uskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta
osakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua.
Samalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein
pyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä
kilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka
rakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet
pitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on
suojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat,
varsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä
häväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa
aina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka
Severukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi
Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle
Kristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora
uhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti
uskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija,
»kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi
ulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».
Mutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen
onnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja
valtion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista
politiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan
aikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa
oikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä
kehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili
itsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista
päämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja
itsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä
ja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen
kuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin
hänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen
ja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli
Justinianuksen mieleen ja hallitustapaan.
2