Loistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa
kansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes
Kappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta,
kenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli
käskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale
vallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.
Belisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut
persialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian
sekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen,
kuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin
aarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi.
Kartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt
hippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän
oli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita,
omien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia
astioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja,
upeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja.
Näitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen
vieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä
ja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla
triumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa
kansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja
rahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia
muistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista
kunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen
muistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia
täyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään
palatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia,
maurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt
ihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan,
hänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään,
rohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin
hänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota
ja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja
aulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti
sotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka
kaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän
uransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu
pääkaupunkiinsa.
Hän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen
erikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen
sotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen
jalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia
kuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat
kiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä
hyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen
määrin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta.
Maaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän
vaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata,
sekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle
otetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen
verisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti
ainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi
sotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät
ominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen
etunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi
voittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko
ruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka
oli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen
valtaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta.
Kunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana
Belisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta.
»En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan
olisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi
tottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan
kohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin
kunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin
neuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska
tiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi,
oman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli
kaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi
häntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut
hänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus
tuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka
kuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä
saavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin
yleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta
hallituksen kukistamiseen.
Onneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen
ja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin
maanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti
kiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa
voimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus
kehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi
kruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei
ollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin.
Häntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja
kansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän
olisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt
asettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas
ja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen
ammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä
ja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen
käskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä
palvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän
kunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan.
Toisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän
nöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna
ei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen
pyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että
Justinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan
ja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin
monilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta,
joka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui
rohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran
kostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen
vuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa
kaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa.
Belisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas
ja karaistunut luonne.
Koko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa
annettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä
hän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan.
Eikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin
keisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka
ilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä
vääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin
hänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu
Narses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan
ylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta
äkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui.
Mentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja
takavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian
sotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen,
toisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin
noloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi.
Nämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi
vieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti
velvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.
Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin
Teodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja
erään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista
elämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle
näyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli
Fotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka
hän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus
nousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen
onnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin
hänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että
Bysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää
niin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen
synnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi,
ja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän
hänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan,
ja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi
hän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa
velvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen
hän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut
hänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen
kostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin
olleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole
tavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti
vaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.
Huomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea
ja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan
mitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse
jouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana
hän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen
kaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa
askartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen
sotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi
varustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä
suurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle
suojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin
Belisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen
niitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan
epäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja
puolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka
hänellä oli hovissa.
Teodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen
merkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi
keisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin
puolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties
hyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen
nainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin
mahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina
voisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi
Justinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia
vain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa
onnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän
oli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia
ja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja
yritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että
sellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen
pois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora
koettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin
hänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.
Eräässä suhteessa Teodora onnistuikin.
Kun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia
Konstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius,
taivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren,
hiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun
sotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja
hän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon.
Ylipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina
hänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi
pitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea
Teodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan
toimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran
liekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän
tämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa,
mutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen
palvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä
salassa.
Kartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa
palatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen
epäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan
suunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi:
»Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja
kalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius
rakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin
mielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä
liiankin ilmeisestä todistuksesta.
Miehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi,
ja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun
hän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle
rakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa
nimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.
Syrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska
hän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan
ympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka
heikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin
sokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan
myrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä
ja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata
hänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin
oli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen
saatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden
Antoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä
todenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata
Teodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen,
pitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta
ja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin
kerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle
joutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea
todistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen
hän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian
rohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin
kieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.
Yhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen
ympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli
uskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja
surmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja.
Itsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa
puolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun
tämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi,
ei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken
lisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan
joukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan
porvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista
huolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen
kärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä
yhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen
vieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita.
»Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi,
kuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa
ja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni,
minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin.
Antonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.
Vaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan
Teodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan.
Kenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan
Fotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius
puolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa
äitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi.
Teodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä
lajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli
kenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut
vaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen
väsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui
lähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan
ja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan
turvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi
Konstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin
puolison ja rakastajan välissä.
Teodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän
vuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi,
että keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan.
Tämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan
suuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa
hänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa
Teodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka
ymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta
puolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä
nöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen
uskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa
yhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää
toisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen
uskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan
keisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt
mitään.
Teodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde,
josta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt
itsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä
ja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui
aivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi
ottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa
lakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan
ja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen
oivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille
selittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman
verratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan
hänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt
lähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään
Antoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi
Teodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta
luostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.
Intohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa
hänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata
silmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat
olivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun
otetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon
valoon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen
tieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen
auttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin.
Kenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan
tukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan
kostamaan loukattua kunniaansa.
Mutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta
kohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi.
»Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan
tee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en
totisesti anna hänelle anteeksi».
Vaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen
tahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin
auttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat
juhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa
yhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa
tilaisuutta.
Oli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren
palveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla
Johannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut
samassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista
lähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen
hän matkusti armeijan majailupaikkaan.
Vastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa.
Niin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän
unohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan
pelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti
Antoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan
alaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin
aikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja
saatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan
rakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan
suostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä
tarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.
Mutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan.
Teodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana
siitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen
kiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka
hän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet
sekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen
takaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin
rakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus
puolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin
saapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen,
ihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina
seuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt
oli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan
kovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali
antoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli
juuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana
vaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa
mukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen
ja hänen ystäviensä oli käynyt.
Keisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä
raukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin
määrin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä
kostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet
häntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta
hän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa
ihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi
syvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada
läksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet
kutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että
kaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä
että hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta
pelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja
jota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse
joutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja
surkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien
hylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten
henkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.
Tällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli
keisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen
vuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit
aika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten
täydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää
Antoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi
ikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.
Belisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin
vastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja
kylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat
häntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta
herättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana
kohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena
ja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa
lävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus
portilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija.
Belisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua
odottaen.
Kuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului
seuraavasti:
»Ystäväni, tiedät mitä olet rikkonut meitä vastaan. Mutta minä olen
läheisissä väleissä vaimoosi ja hänen vuokseen olen päättänyt antaa
sinulle anteeksi. Tiedä, että sinun on kiitettävä häntä hengestäsi, ja
myöskin vain hänen avullaan voit tulevaisuudessa toivoa menestystä ja
onnea. Aiomme nyt pitää silmällä, kuinka osaat tästä lähin kohdella
häntä».
Antonina, joka tunsi kirjeen sisällyksen, odotti uteliaana seurausta.
Se oli erinomainen. Onnellisena Belisarius nousi ja ilmaistakseen
paikalla tottelevaisuutensa keisarinnan käskyä kohtaan heittäytyi
suuren mielenliikutuksen vallassa Antoninan jalkoihin, suuteli hänen
käsiään, otti hänet syliinsä ja vannoi olevansa tästä lähtien sekä
hänen miehensä että uskollinen orjansa. Tällä hinnalla hän sai aikaan,
että hänelle jätettiin takaisin osa hänen omaisuuttaan, kunnianimet
sekä korkea sotilaallinen asema. Hänet lähetettiin Italiaan, mutta
ilman sotajoukkoa, ilman rahoja ja apuvaroja. Väitettiinpä, että hänen
täytyi omasta kukkarostaan suorittaa retken kustannukset.
Ei ole helppoa arvioida, kuinka paljon on totta tässä tarinassa.
Osoittiko Belisarius tosiaankin rikollista myöntyväisyyttä Antoninan
yksityiselämän suhteen? Ottiko hän hänet jälleen kotiinsa lyhyen
tarmonpuuskan jälkeen saadakseen sillä tavoin takaisin menettämänsä
suosion ja paikkansa keisarinnan ystäväpiirissä? Ne ovat vain
kuulopuheita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Joka tapauksessa on
luultavaa, että koska Antonina oli keisarinnan suosikki, Belisarius
säästi häntä, jotta ei joutuisi huonoihin väleihin Teodoran kanssa, ja
se on varmasti tosiasia, että hän käytti hyväkseen vaimoaan asemansa
vakiinnuttamiseksi hovissa. Toisaalta taas on varmaa, että hän rakasti
Antoninaa lämpimästi. Toisen Italian sotaretken aikana, jolloin oli
kysymys ikuisen kaupungin pelastamisesta, hän joutui suunniltaan kuin
pikku lapsi, kun levisi huhu, että Antonina oli itägoottien vallassa,
ja pelastaakseen Antoninan hän komensi joukot perääntymään ja jätti
kaikki aikaisemmat suunnitelmat sikseen. Tämän valossa on helppo
ymmärtää, että hän oli hyvin pitkämielinen vaimoaan kohtaan. Teodoran
kuoltuakin hän totteli sokeasti Antoninan tahtoa.
Kuinka tämän asian laita olikin, joka tapauksessa uskottiin
pääkaupungissa, että Belisarius, joka oli lähtenyt Bysantista, kostaisi
kapinalla kärsimänsä vääryydet ja loukkaukset. Mutta hänet tunnettiin
huonosti. Antonina seurasi häntä Italiaan, ja hänen läsnäolonsa riitti
pitämään Belisariuksen velvollisuuden tiellä. Aina valmiina palvelemaan
keisarinnaa Antonina pysyi hänen kuolemaansa asti pettämättömän
uskollisena, eikä Teodorakaan koskaan säästellyt myötätuntonsa
ilmauksia häntä kohtaan. Niin osoittautuivatkin keisarinnan laskelmat
oikeiksi. Sitomalla itseensä Antoninan hän sai myöskin pidetyksi
Belisariuksen Justinianuksen palveluksessa.
Toivoipa Teodora voivansa suosikkinsa avulla toteuttaa vielä erään
kauniin haaveenkin. Belisarius oli suunnattoman rikas. Hän rakasti
rahaa eikä tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja niitten keinojen
suhteen, joilla hankki sitä. Täydellä syyllä epäiltiin hänen
takavarikoineen aivan liian suuren osan afrikkalaista ja italialaista
sotasaalista omiin nimiinsä sekä ottaneen paavi Silveriuksen
vihamiehiltä rahoja paavin murhaamiseen. Se on myöskin tosiasia, ettei
hän epäröinyt ottaa Johannes Kappadokialaisen loistavaa palatsia
korvaukseksi siitä osuudesta, joka Antoninalla oli ollut suosikin
kukistamisessa. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hänen
omaisuutensa oli joka tapauksessa aikalaisten todistuksen mukaan
yhtä suuri kuin jonkun keisarin omaisuus. Eikä Justinianuksella ja
Teodoralla olisi tietysti ollut mitään sitä vastaan, että se olisi
joutunut heidän haltuunsa; mutta joko kunnioituksesta Belisariuksen
ansioita kohtaan tai sopivan tekosyyn puutteessa he eivät uskaltaneet
turvautua takavarikoimiseen eivätkä edes olleet tietävinään siitä, että
osa näistä rikkauksista kenties oli hankittu keisarillisen aarrekammion
kustannuksella. Keisarinna ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan
yritti toisilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa.
Belisariuksella oli yksi ainoa tytär, Johanna, joka oli saava periä
koko tämän suunnattoman omaisuuden. Teodora suunnitteli hänen
naittamistaan omalle tyttärenpojalleen Atanasiukselle. Tämä ehdotus
sisältyi myöskin niihin rauhanehtoihin, jotka keisarinna esitti
kenraalille tämän suuren epäsuosion aikana, ja niin vastenmieliseltä
kuin ehdotus Belisariuksesta tuntuikin, hänen täytyi kuitenkin suostua
tähän avioliittoon. Mutta Italiaan päästyään hän muutti mieltään ja
sai, kumma kyllä, Antoninan tässä asiassa puolelleen. Viimeksimainittu
joko ymmärsi, että sairaan keisarinnan loppu lähestyi, tai piti
muista syistä tarpeellisena vastustaa hänen toivomuksiaan. Turhaan
kirjoitti keisarinna kirjeen toisensa perästä pyytäen, että häitä
kiirehdittäisiin. Vanhemmat keksivät satoja tekosyitä saadakseen
asian lykätyksi, väittivät haluavansa ensin palata Bysanttiin ja
keksivät sitten uskottavia selityksiä matkan siirtämiseksi. Teodora
hermostui. Hän tunsi Antoninan ja tiesi, että suosikki unohtaisi
hallitsijattarensa kuoltua sekä antamansa lupaukset että kiitollisuuden
velkansa hyväntekijälleen. Niinpä hän ryhtyikin jouduttamaan tapausten
kulkua.
Hän järjesti niin, että nuorukainen ja neito tapasivat toisensa
ja pian oli heidän suhteensa kehittynyt niin pitkälle, että häät
olivat enää vain välttämätön muodollisuus. Atanasius ja Johanna
rakastuivat niin toisiinsa, että elivät julkisesti yhdessä keisarinnan
suostumuksella. Heidän suhteensa oli kestänyt kahdeksan kuukautta,
kun Teodora kuoli. Pian sen jälkeen Antonina palasi Bysanttiin, ja
hänen menettelynsä osoitti nyt, kuinka oikein Teodora oli päätellyt
hänestä. Unohtaen kaiken entisen hän ei enää tahtonut kuulla
puhuttavankaan suunnitellusta avioliitosta, ja välittämättä tyttären
jo pilaantuneesta maineesta ja molempien rakastavien epätoivosta hän
erotti heidät häikäilemättä toisistaan selittäen, ettei tahtonut kuulla
puhuttavankaan, että Teodoran sukulainen tulisi hänen vävykseen. Kun
Belisarius pian senjälkeen tuli takaisin Italiasta, hän mukautui
tietysti tapansa mukaan Antoninan päätökseen.
Mutta joskin kuolema tässä tapauksessa tuhosi Teodoran suunnitelmat,
kohdeltiin kuitenkin hänen poistuttuaankin Belisariusta tarkoin
hänen alkuunpanemansa menetelmän mukaan. Viimeiseen päiväänsä asti
epäiltiin kenraalia liiallisesta kansansuosion tavoittelusta sekä
pelättiin hänen hautovan liian korkealentoisia suunnitelmia. Ja
vaikka Justinianus antoikin hänelle kaikenlaisia kunnianosoituksia,
ei hän kuitenkaan säästänyt häneltä myöskään nöyryytyksiä eikä
epäsuosion ilmauksia vanhuuden päivinä. Melkein heti sen jälkeen, kun
kenraali oli oivallisella tavalla pelastanut pääkaupungin ja keisarin
hunnien hyökkäykseltä, sotkeutui hän Justinianuksen kateellisessa
mielikuvituksessa keisaria vastaan tähdättyyn salahankkeeseen, ja
vaikka hänen rikollisuuttaan ei saatukaan todistetuksi, päästi keisari
kiihkeässä kohtauksessa näkyviin vihansa Belisariusta kohtaan, otti
häneltä taas pois sotaväen ylipäällikön viran, riisti häneltä kaikki
muut toimet ja arvomerkit sekä määräsi hänet pidettäväksi kotiarestissa
hänen palatsissaan. Sillä tavoin vaikutti Teodoran henki vieläkin
Justinianukseen, kun oli kysymyksessä tämä pelätty alamainen.
Keisarinnaa ajatellen keisarikin tuhlasi suosiotaan Antoninalle, joka
oli ollut vainajan uskottu ystävä.' Kuolemaansa asti Antonina sai pitää
asemansa hovissa. Sillä tavoin ylläpidettiin sitä politiikkaa, jonka
avulla Teodora oli tahtonut saada kaikkivaltiaan keisarillisen tahdon
määrääväksi kenraalin kotona, ja siinäkin suhteessa elivät Teodoran
työt häntä itseään kauemmin. Loppuun asti Belisarius pysyi Antoninaa
totellen Justinianuksen uskollisena ja nöyränä palvelijana.
10