Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Teodora rajattoman
suvaitsevainen toisten ihmisten heikkouksia kohtaan — mikä johtui
siitä, että hän oli nainen, joka tunsi elämän ja ihmisluonnon
vajavaisuuden. Konstantinopolin tapaisessa suurkaupungissa eivät tavat
tietenkään olleet moitteettomat, onnettomat avioliitot eivät olleet
harvinaisia, ja aviorikokset olivat lukuisia, mutta keisarinna peitti
kaikki säälivästi keisarillisen viittansa suojaan. Jos joku nainen,
jolla oli rakastaja, käyttäytyi niin taitamattomasti, että tuli ilmi,
riensi hän paikalla palatsiin, jossa hänen onnistui keisarinnan avulla
aina selviytyä pulasta. Onneton se aviomies, joka vaati eroa eikä
voinutkaan oikeudessa esittää päivänselviä todistuksia väitteilleen!
Hänet tuomittiin maksamaan vaimolleen yhtä suuri summa kuin minkä
tämä oli tuonut yhteiseen pesään myötäjäisinään. Sitäpaitsi hän oli
vaarassa joutua ruoskittavaksi tai vankilaan, kun taas vaimo varmana
vapaudestaan aivan julkisesti jatkoi aviorikostaan. Monet aviomiehet
pitivätkin sen vuoksi edullisempana olla olevinaan sokeita, ja Teodoran
vaikutuksesta joutuikin pääkaupunki tällä tavoin perin pohjin rappiolle.
Jos näitten juorujuttujen rinnalla tarkastelee julkisista asiakirjoista
saatuja tietoja, huomaa sensijaan, että maassa vallitsi yleinen
suuttumus Pyhän palatsin tekokainouden vuoksi. Niitten monien
lakien joukossa, jotka Justinianus sääti avioliitosta, avioerosta
ja aviorikoksesta, kuultaa joka kohdasta läpi keisarin erikoinen
huolenpito julkisesta moraalista.
»Me toivomme», hän kirjoittaa eräässä kohdassa, »että naiset
käyttäytyvät siveästi, että he eivät elä epäsäännöllisesti ja
jumalattomasti, ja me toivomme heidän onnistuvan siinä».
Kannattaa vielä panna merkille, mitä asioita keisari pitää
sopimattomina ja siveellistä käytöstä loukkaavina. Jos nainen on niin
epäkaino, että kylpee yhdessä miesten kanssa, voi hänen puolisonsa
vaatia avioeroa. Jos hän vastoin miehensä toivomusta tahtoo mennä
illallisille vierasten kanssa tai hänen tietämättään tai vastoin
hänen tahtoaan menee teatteriin, kilpa-ajoihin tai eläintaisteluihin,
on se lain kannalta riittävä avioeron syy. Vielä suurempi aihe on
miehellä hylätä vaimonsa, jos tämä viettää yön poissa kotoa, jos
hän miehensä vielä eläessä suunnittelee uutta avioliittoa ja, ennen
kaikkea, jos hän ottaa itselleen rakastajan. Tässä tapauksessa on
miehellä oikeus kolmannen varoituksen jälkeen itse jakaa oikeutta,
jos tapaa vaimonsa ja tämän rakastajan yhdessä joko kotonaan tai
rakastajan kotona, ravintolassa tai taivasalla. Jos hän yllättää heidät
muualla, esimerkiksi kirkossa — kirkkoja nimittäin käytettiin usein
kohtauspaikkoina — on hänen jätettävä syylliset julkisen oikeuden
tuomittaviksi, ja jos asia on selvä, tuomitaan rakastaja ilman pitempää
oikeudenkäyntiä kuolemaan ja vaimo jätetään miehensä rangaistavaksi
lain määräysten mukaisesti. Ja laki ei ole lempeä niitä naisia kohtaan,
jotka tekevät aviorikoksen. Eron jälkeen teljetään aviorikoksen tehnyt
nainen luostariin, ja jollei mies kahden vuoden kuluttua suostu
ottamaan häntä takaisin, on vaimon leikkautettava hiuksensa ja jäätävä
luostariin loppuiäkseen.
Keisari piti erittäin tärkeänä vakiinnuttaa avioliittoa, »tätä
kaikille pyhää asiaa», niinkuin Justinianus eräässä paikassa sanoo,
koettaen lujittaa sitä kaikenlaisilla varmuustoimenpiteillä, jotka
voivat »tehdä sen pysyväksi ja purkamattomaksi». Avioeroa ei myönnetty
molemminpuolisesta suostumuksesta, koska silloin olisi ollut aivan
liian helppo katkaista pyhät siteet. Hän rajoitti laillisten avioerojen
lukumäärän selittämällä monet vanhojen lakien sallimat avioerot
perustelemattomiksi. Hän ei enää hyväksynyt toisen puolison vankeutta
tai määrättyä rangaistustuomiota riittäväksi avioeron syyksi, eikä
myöskään suvainnut, että sotilaan vaimo, joka ei ollut pitkään
aikaan saanut tietoja mieheltään, rupesi pitämään itseään vapaana;
ennenkuin sellainen vaimo voi mennä uuteen avioliittoon, vaadittiin
laillinen todistus miehen kuolemasta. Justinianus sääti mitä ankarimmat
rangaistukset niitä varten, jotka keksivät tekosyitä erotakseen, jotta
voisivat viettää kevytmielistä elämää. Vain pyyntö päästä luostariin
sai osakseen keisarin hyväksymisen, mutta asianomaisten täytyi osoittaa
vakavaa ja pysyväistä halua, ja laki rankaisi ankarasti niitä, jotka
lähtivät luostarista palatakseen maalliseen elämään.
En tietenkään jätä huomioonottamatta, että laki ja elämäntavat kaikkina
aikoina ja joka maassa ovat jossain määrin toisiaan vastaamattomia.
Mutta näitten lainpykäläin ankaruus melkein todistaa sen seikan,
että Salaiset muistelmat ovat tässä niinkuin niin monessa muussakin
suhteessa suotta parjanneet Teodoraa. Se vain on varmaa — ja siinä
näkyy selvästi keisarinnan vaikutus — että naidun naisen asema parani
monessa suhteessa. Hän sai suojaa miehen oikkuja ja huonoa kohtelua
vastaan. Hän ei ainoastaan voinut pyytää avioeroa miehen tunnetusti
kevytmielisen elämän vuoksi — »mikä seikka», niinkuin Justinianus
sanoo, »on omiaan erittäin suuresti kiusaamaan naisia, varsinkin jos he
itse elävät siveästi» — vaan pääsi samaan tulokseen, jos mies koetti
vetää vaimoaan mukaan omiin paheisiinsa. Naisen ei myöskään tarvinnut
pelätä, että hänet olisi voitu syyttä hylätä tai että häntä olisi voitu
aiheetta moittia aviorikoksesta, Tässä tapauksessa laki vaati erittäin
selviä todisteita ja salli vaimon, jos syyte osoittautui perättömäksi,
pyytää eroa, eikä hänen tarvinnut suorittaa mitään epämiellyttäviä
rahallisia korvauksia tai alistua muihin rangaistuksiin, joihin
mies voitiin tuomita. Mies ei enää voinut lyödä vaimoaan ilman lain
myöntämää perustetta, hän ei voinut ilman päteviä syitä ajaa vaimoa
talostaan, ja laki säätikin ivallisesti, että jos vaimo vietti sen yön
kotoaan poissa ja jos siitä oli joitakin valitettavia seurauksia, sai
mies syyttää itseään.
Mutta vaikka Teodora sekaantuikin onnellisella ja siunausta tuottavalla
tavalla lainlaadintaan pahoin kohdeltujen tai onnettomassa avioliitossa
olevien naisten hyväksi, ei hän kunnioittanut sen vähemmän kuin
Justinianuskaan — sen osoittavat tosiasiat aivan selvästi — avioliiton
pyhyyttä ja julkisen moraalin valvomista.
Artabanus oli komea armeenialainen upseeri, kaunis ulkomuodoltaan
ja ylhäistä syntyperää. Hän oli sukua partilaisen Arsakidien
kuningasperheen kanssa ja oli tullut etsimään onneaan Bysantin
keisarikunnasta. Rohkeudellaan, päättäväisyydellään ja
jalomielisyydellään hän pääsi pian suureen suosioon sotajoukossa. Hän
oleskeli Afrikassa sen sotilaskapinan aikana, joka maksoi maaherra
Areobinduksen hengen, ja rakastui intohimoisesti vainajan nuoreen
leskeen, joka oli tapausten melskeessä joutunut kapinallisten päällikön
käsiin. Prejecta — se oli nuoren lesken nimi — oli Justinianuksen
veljentytär, ja kunnianhimoinen armeenialainen toivoi voivansa
myöskin hyötyä niistä palveluksista, joita mahdollisesti saattoi
tehdä niin ylhäiselle naiselle. Hän ei pettynytkään. Kun Artabanuksen
oli ensin onnistunut pelastaa Prejecta, ei tämä voinut kieltää
vapauttajaltaan mitään. Paitsi sitä, että hän antoi Artabanukselle
suuria rikkauksia, hän lupasi tulla hänen vaimokseen, ja Artabanus,
joka aivan hurmaantui menestyksestään, näki tämän loistavan avioliiton
avulla jo nousevansa suorastaan valtaistuimen portaita. Kaikki meni
toiveitten mukaan. Prinsessa palasi Konstantinopoliin, ja Justinianus,
joka tahtoi kohdella hyväntahtoisesti molempia rakastavia, oli antanut
Artabanukselle luvan saattaa Prejectan pääkaupunkiin. Lyhentääkseen
rakastuneitten yhteiskunnallista välimatkaa keisari oli jakanut
Artabanukselle runsain mitoin kunniamerkkejä ja suosionosoituksia
sekä nimittänyt hänet ulkomaisten kaartinrykmenttien ylikomentajaksi,
miliisipäälliköksi ja konsuliksi.
Mutta samassa onni himmenikin. Artabanus oli kokonaan unohtanut
menneensä kerran naimisiin Armeeniassa. Hän oli muuten jo kauan sitten
eronnutkin tästä ensimmäisestä vaimostaan eikä ollut sen päivän
jälkeen kuullut hänestä mitään. Nyt sukelsi tämä äkkiä näkyviin
Bysantissa vaatien avio-oikeuksiaan takaisin ja saaden ajoissa tukea
keisarinnaltakin. Teodora oli taipumaton, kun oli kysymyksessä
avioliiton pyhä side; hän pakotti Artabanuksen vastoin tämän tahtoa
ottamaan puolisonsa takaisin ja varmemmaksi vakuudeksi vielä naitti
Prejectankin toiselle.
Yhtä kovakouraisesti hän kohteli kahta nuorta hienoon perheeseen
kuuluvaa naista, jotka leskiksi jäätyään lohduttautuivat keisarinnan
mielestä aivan liian pian. Heidän käytöksensä oli huonona esimerkkinä,
minkä vuoksi Teodora päätti naittaa heidät uudelleen. Rangaistakseen
heitä ja nöyryyttääkseen heidän ylpeyttään hän esitti heille hyvin
halpasyntyiset kosijat. Kauhistuneet sisarukset koettivat etsiä
suojaa Sofian kirkosta toivoen sillä tavoin pelastuvansa näin
epämiellyttävästä liitosta. Mutta Teodora oli itsepäinen; heidän
täytyi taipua, ja vaikka heillä oli omaan säätyyn kuuluvia kosijoita,
pakoitettiin heidät vastoin tahtoaan menemään halpa-arvoiseen
avioliittoon. Se on kuitenkin lisättävä, että kun avioliitto oli ensin
solmittu, keisarinna teki kaikkensa uhriensa turvaamiseksi, paransi
heidän puolisoittensa yhteiskunnallista asemaa ja tuhlasi heille
suosionosoituksia ja hyviä töitä.
Mahdollisesti sekaantui Teodora, kostonhimoinen kun oli ja tottunut
alistamaan kaikki omien pyrkimystensä palvelukseen, useastikin hyvin
häiritsevästi yksityisiin perheasioihin, jotka eivät kuuluneet
häneen. Häntä on moitittu siitä, että hän järjesti avioliittoja yhtä
itsevaltaisesti kuin hoiteli valtakunnankin asioita, että hän liitti
yhteen ja erotti ihmisiä kysymättä heidän omaa tahtoaan, yksinomaan
siksi, koska se miellytti häntä itseään. On jo mainittu, kuinka hän
pani kaikkensa liikkeelle estääkseen Germanoksen avioliiton sekä kuinka
hän koetti naittaa Belisariuksen tytärtä. Mutta tämä ei suinkaan
ollut keisarinnalle turhaa ajanvietettä. Teodoralla oli tässäkin
aina oma politiikka silmämääränä. Kun hän siis naitti Prejectan sen
saman Hypatioksen pojalle, joka oli huudettu keisariksi Nika-kapinan
aikana, tapahtui se yksinomaan siitä syystä, että siten saatiin yksi
kruununtavoittelija vaarattomaksi, ja samanlaisista syistä hän rupesi
ensin suojelemaan Antoninan lemmensuhdetta ja järjesti sen jälkeen
niin, että Belisarius sopi puolisonsa kanssa. Kun Teodoran omat edut
olivat kysymyksessä, eivät häntä rasittaneet mitkään siveelliset
näkökohdat, ja sama oli asia, jos hänen piti auttaa sukulaisiaan tai
ystäviään. Olemme jo kertoneet, kuinka hänen onnistui saada sisarensa
Comito ja sisarentyttärensä Sofia edullisesti naitetuiksi. Samalla
tavoin hän naitti suosikkinsa Krysomalloksen tyttären virkamies
Hermogeneen pojalle. Saturninus — se oli nuoren miehen nimi — oli
kihloissa keisarinnan sukulaisen, nuoren, kauniin ja viattoman tytön
kanssa, joka oli hyvästä perheestä, mutta Teodora teki häikäilemättä
lopun suunnitellusta liitosta ja pakotti Saturninuksen menemään
naimisiin Krysomalloksen tyttären kanssa. Häät pidettiin, mutta kun ne
olivat ohitse, valitti Saturninus pontevasti ystävilleen, ettei hänen
nuorikkonsa ollutkaan impi. Se koitui hänen onnettomuudekseen. Teodora
vangitutti hänet ja ruoskitutti häntä opettaakseen hänelle — niinkuin
itse sanoi — ettei moinen suunsoitto ollut soveliasta.
Hän sai väkipakolla aikaan monta muutakin avioliittoa, jotka eivät
suinkaan aina olleet onnellisia. Yksityiskohtaisemmin ei niitä
juuri tunneta, mutta eräs seikka ansaitsee erikoisesti huomiota.
Kaikissa näissä tapauksissa oli Teodora jokseenkin välinpitämätön
miehestä. Koska hän itse oli nainen, oli hän aina, niinkuin eräs
historiankirjoittaja huomauttaa, »luonnostaan taipuvainen auttamaan
onnettomuuteen joutuneita naisia».
Tätä todistavat varsinkin ne toimenpiteet, joihin hän sai
Justinianuksen taipumaan näyttelijättärien ja langenneitten naisten
hyväksi. Omien kokemusten perusteella hän tunsi hyvin pääkaupungin
kuilut ja tiesi, millaista surkeutta ja häpeää niihin kätkeytyi,
minkä vuoksi hän rupesikin jo aikaisin käyttämään vaikutusvaltaansa
onnettomien naisten aseman parantamiseksi. Tekee mieli uskoa, että
Justinianus tarkoittaa juuri Teodoraa mainitessaan eräässä siveellisen
elämän uudistamista koskevassa julistuksessaan hienotunteisesti
erään henkilön, joka jo kauan sitten oli huomauttanut hänelle
Konstantinopolissa vallitsevasta tapojen turmeluksesta, sekä että
juuri Teodoran aloitteesta toimeenpantiin se julkinen tutkimus, jonka
seurauksena oli monta hyödyllistä ja terveellistä lainsäädöstä.
Joka tapauksessa voi turvallisesti otaksua, että juuri hän avusti
näyttelijättäriä kohoamaan siitä yhteiskunnallisesta alennustilasta,
jossa he elivät, joko sallimalla heidän erota ammatistaan, jos
tahtoivat, tai poistamalla viimeisetkin esteet heidän avioliittonsa
tieltä. Näihin aikoihin oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa hyvin
tavallista pakottaa naiset vastoin tahtoaan menemään teatteriin
ja vaatia heitä takuuta vastaan allekirjoittamaan sopimus,
jossa he sitoutuivat pysymään aina ammatissaan. Nyt selitettiin
nämä turmiolliset sitoumukset lain nojalla pätemättömiksi, ja
näyttelijättäret oikeutettiin rikkomaan antamansa lupaus, koska
viattomuutensa pelastaminen oli Jumalan silmissä sellainen teko, joka
täysin korvasi rikotun valan. Läänien maaherroille ja piispoille
lähetettiin käsky tarkoin valvoa, että näyttelijättärien vapautta
kunnioitettiin, sekä ilmoittaa heti keisarille, jolleivät kyenneet
panemaan lainpykälää toimeen. Ankarat rangaistukset tulivat niitten
osaksi, jotka vetosivat noihin lainvastaisiin sitoumuksiin. Paitsi
omaisuutensa menettämistä ja maanpakoa, voitiin heidät panna
rangaistukseksi suorittamaan yli kymmenentuhannen markan suuruinen
summa kysymyksessä olevalle naiselle, jotta tämä voisi kunniallisella
tavalla huolehtia toimeentulostaan. Kun näyttelijättäret olivat tällä
tavoin päässeet oikeiksi yhteiskunnan jäseniksi, voivat he mennä
naimisiin vaikka korkeimpain virkamiestenkin kanssa, eikä heidän
tarvinnut tätä varten anoa keisarilta erikoislupaa, kuten Justinus oli
määrännyt, silloin kun hänen veljenpoikansa solmi avioliiton. Sama
etu myönnettiin näyttelijättärien tyttärille. Yksi ainoa ehto heille
pantiin: he eivät saaneet koskaan palata teatteriin.
Yleisen siveellisyyden ankarana vartijana Teodora tunsi erikoista
tarvetta luoda pääkaupunkinsa uudelleen moraalisessa suhteessa. On jo
kerrottu, mikä osa parittajien rikollisella toiminnalla oli turmeluksen
levittäjänä ja kuinka monta onnetonta heidän kauniilla lupauksillaan
vedettiin paheen palvelukseen. Niinikään on mainittu, kuinka
Konstantinopoli oli suorastaan hukkumaisillaan porttoloihin ja kuinka
tämän alhaisen liiketoiminnan uhreja usein pidettiin niissä vastoin
tahtoaan häpeällisten sitoumusten perusteella. Teodora tahtoi korjata
kaiken tämän. Keisarillinen julistus kielsi kuolemanrangaistuksen
uhalla ketään pakottamasta nuorta tyttöä vastoin tahtoaan haureelliseen
elämään, siveettömyydenpesien pito kiellettiin! kaikki entiset
suljettiin, ja naiset, jotka olivat olleet niihin suljettuina,
saivat takaisin takuuksi suorittamansa rahat. Ja sitten karkotettiin
kaupungista kaikki parittajat »ihmisille vahingollisina ja yleiselle
moraalille turmiollisina».
»Me käskemme», sanottiin keisarillisessa kirjelmässä, »kaikkia
alamaisiamme, mikäli suinkin voivat, tästä lähtien elämään puhtaasti,
koska puhtaus yksin voi puolustaa ihmistä Jumalan edessä».
Teodora itse valvoi aloittamiensa toimenpiteitten toteuttamista ja
koetti parhaansa mukaan, niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo,
vapauttaa naisraukkoja heidän häpeällisestä orjuudestaan. Hänen
käskystään kuulusteltiin pääkaupungin parittajia vastakkain uhriensa
kanssa, ja keisarinna vaati heitä oikein valallisesti ilmoittamaan,
kuinka paljon rahaa he olivat antaneet noitten onnettomien omistajille.
Kun he selittivät keskimäärin suorittaneensa viisi kultarahaa hengeltä,
osti keisarinna omilla varoillaan vapaiksi nuo onnettomat ja annettuaan
heille kullekin puvun ja kultarahan lähetti heidät takaisin omaistensa
luokse.
Toisia varten keisarinna perusti turvakodin. Bosporin
Aasian-puoleiselle rannalle hän laitatti vanhaan keisarilliseen
palatsiin näitä naisia varten Metanoian (Katumuksen) luostarin,
ja suojellakseen tulevaisuudessakin kaikilta kiusauksilta näitä
onnettomia, jotka useinkin puute oli ajanut turmioon, hän antoi
laitokselle monenlaisia lahjoja. Kerrotaan, että jotkut tämän luostarin
uusista asukkaista eivät oikein tahtoneet tottua elämäntapojen
äkkimuutokseen sekä että he mieluummin syöksyivät alas vankilansa
korkeilta muureilta. Vaikka niinkin olisi ollut, ei tämä hanke tuota
Teodoralle sen vähemmän kunniaa, ja epäilemättä on juuri hän ensiksi
lausunut ne ylevät sanat, jotka sisältyvät Justinianuksen julistukseen:
»Olemme asettaneet viraston rankaisemaan rosvoja ja rahavarkaita.
Eikö meidän ole vieläkin enemmän ahdistettava niitä, jotka varastavat
kunnian ja rosvoavat siveyden?»
Eiköhän liene otaksuttava, että kaikki nämä toimenpiteet ja tämä
Teodoran luontainen myötätunto onnettomia naisia kohtaan johtui siitä,
että hän muisti entisyyttään ja katui sitä, sekä että hän kenties,
vaikka ei sitä ääneen lausunutkaan, sisimmässään ajatteli kuitenkin
kuin runoilija: