Kymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut
pretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat
rahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan
pääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli
saanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin
puutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa
ja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen
oli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja
ystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista
taloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt
keisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli
kohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle
luvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut
pretoriaaniprefektin toimen.
Eräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista:
»Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän
tulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin
hän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti
omaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa
mainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän
uhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta
kaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain
hankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä,
millaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan
varaston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän
epäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä
merkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä
oli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina.
Heitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai
jaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki
pakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet
hänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.
Luonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei
hetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella
omaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen
ajan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin
tavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin
lähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä
huolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä,
että se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa.
Mutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä
liiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet
maksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa,
milloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla
hinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista
pistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten
rettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen
suunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.
Kaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella
yksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat,
joita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin
oivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja
kenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka
tapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä
huolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari
julkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan
osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi.
Paheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä
oli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta
ja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta
siitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan,
kaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja
menestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.
Nika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään,
uhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko
pääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies,
jota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä
ja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin
keisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti,
konsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa
kirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa
menestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen
palvelijan ohjattavaksi.
Tuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa
kaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan.
Jokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän
oli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen
vuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista,
herkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta
ruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia
virkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen
pöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli
suursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa
eikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa.
Usein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti
päissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa,
että tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa.
Hänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet
voitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna,
niin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin,
ympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin
viittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi,
ympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin
kantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes
puolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli
tällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana
aikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän
kunnianhimoisena uneksi.
Samoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin
taikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat
hänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän
saisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten
ennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja
ylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina
ja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien
päällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä
epäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja
tekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista
pakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe
esittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun
vaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei
noina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan
hänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi,
jolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän
käytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia
valtakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään
julkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.
Tietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran
kanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle
sitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes
käyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni
vieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille
toivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota
Justinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan
voinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu
ilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin
välillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa
tilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi
erittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa
pahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa
valmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa
ei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan
vastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että
Teodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan
murhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat
aavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain
vartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja
luuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli
jätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja
joka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin
pimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen
rohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus
tarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa
ihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen
toivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin
talouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi,
samalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien
selvittämistä.
Välittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka
— niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan
pahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten
rikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla
ja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa
kumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä
»lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin
historiankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen
ylen määrin imartelua ja kiitosta.
Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran
juonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria
ymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille
ja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa
tyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä
henkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen
viisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen,
jonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä
huolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla
ei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa
erottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa
suurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista
mahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».
Teodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen
vaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin
valtaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti
hyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis
pienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään
parhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin
kaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan
erottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä
pitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta
ystävyydestäkin.
Teodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin
itsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin
kaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta
vastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi
voinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla.
Mutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään.
Saadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein
machiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.
Belisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta
Konstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan
läheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla,
intohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava
jokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin
ainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin
hän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin
tehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää
keisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi
suojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä
sydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi
henkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen
maine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän
nauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan
voinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi
hän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa
joutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran
suunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien
juonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.
Johanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori,
lapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja
ylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian
luona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys,
minkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle
sydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen,
alkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi
sisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali,
joka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi
vangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut
herransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän
vuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.
Osaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja
koska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain
isänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun
teillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin
arvottomaan kohteluun?»
Tätä juuri Antonina odottikin.
»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei
meillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi
liittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan
avulla».
Tämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen.
Ihastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen,
joka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle
sellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän
kanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja
karkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen
puoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun.
Antonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain
ja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua
kiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien
päivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan
ja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka
Belisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella
rannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä
prefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi
mahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen
varovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä
sovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla
tapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.
Keisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut
ruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa
häntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet
lähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja
Marcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan
kätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli
käsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän
tekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen
vihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään
tai puolustella itseään.
Samoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon,
Justinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana
salaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes
Kappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti
sopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki
Rufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi
vartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa,
jossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja
vannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.
Samassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat
kuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita
ministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin
kuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui.
Lopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja
kiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta
pyhäköstä.
Tämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen
osoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi
uskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut
vakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti
olevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden
toiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin.
Bysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon
joutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen
pakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja
kun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita,
heitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka
kuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille.
Prokopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja
siis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran
hartioilleen Augustuksen viitan.
Johannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa
eikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi
auttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille.
Hän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen
pääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä
uskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla
Johannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin
takavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä
varovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän
yhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja
ylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei
vaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen
mielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että
sellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään
sekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää
entistä miellyttävämmissä oloissa.
Onneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen
tilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana
ollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo
vavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut
anteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran
tyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton
kostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen
tuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes
Kappadokialaista.
Kyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota
yleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet.
Juonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina
onnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä
määrin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin
Kyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut
kireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen
tätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä
asiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi.
Johannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin
raipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin
niin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan
mieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita
myöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet
vietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi
perusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä
pysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta,
ja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin
ja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja
kerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän
ei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen
Kyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai
toisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei
kidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään
syyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina
keisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein
vanginvartijainsa pahoinpitelemänä.
Tuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa
alennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan.
Tämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri,
huvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat
velkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien
hylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut.
Teodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä
rohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo
liian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa
unohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut
saavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa,
johon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.
Teodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan
vastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa
ja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään
Johannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen
nerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä
voitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä
kekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena
erään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin
peloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta
Belisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on
opittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin
kertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.
9