Keisarillisen perheen jäsenistä oli Justinianuksen sisarenpoika
Germanos merkittävin ja enimmän kansansuosiossa. Erinomaisena
sotilaana, etevänä kenraalina ja joustavana valtiomiehenä hän oli
hyvin hoitanut kaikki ne luottamustehtävät, jotka keisari oli hänelle
uskonut. Erikoisesti hän oli kunnostautunut Afrikassa, jossa hänen oli
onnistunut, osoittamalla viisaasti myöntyväisyyttä ja päättäväistä
ankaruutta, muutamissa kuukausissa kukistaa vaarallinen kapina ja
palauttaa rauha ja järjestys maakuntaan. Kaikkialla hän oli jättänyt
jälkeensä muiston loistavista urotöistä. Sotajoukko jumaloi häntä.
Niin pian kuin ylin käskyvalta oli joutunut hänelle, virtasi paikalle
palkkasotilaita kirjoittautuakseen hänen lippujensa alle, pitivätpä
barbaaritkin kunnianaan palvella häntä. Maaseudulla häntä rakastettiin
sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti kaikessa, mikä koski hallintoa
ja oikeudenkäyttöä, jopa sen pelonkin tähden, jota hänen pelkkä nimensä
herätti kaikissa valtakunnan vihollisissa. Pääkaupungissa ei hänen
maineensa ollut vähäisempi. Äärimmäisen arkana hallituksen maineesta ja
erittäin lainkuuliaisena hän käyttäytyi sekä palatsissa että julkisessa
elämässä tyynen ja ylpeän arvokkaasti. Hän pysytteli huolellisesti
erossa kaikista niistä juonitteluista, jotka olivat liiankin yleisiä
Justinianuksen hovissa, eikä tuntenut harrastusta sirkusasioita
kohtaan — mikä oli harvinainen ilmiö Bysantissa — eikä myöskään
puoluejuonitteluihin. Hän oli hyvin rikas ja samalla antelias sekä
lainasi mielellään niille, jotka pyysivät häneltä, vaatimatta koskaan
korkoa. Ihmisenä hän oli rakastettava ja miellyttävä, eikä hänen
mielestään ruhtinaallinen arvo oikeuttanut tarpeettomaan ylpeyteen,
minkä vuoksi hän olikin hyvin vieraanvarainen. Hänen talonsa oli aina
auki vieraalle ja hänen pöydässään aina sija vapaana. Erinomaisten
ominaisuuksiensa ja poikkeuksellisten hyveittensä nojalla Germanos oli
ylevimpiä henkilöitä Justinianuksen seurapiirissä.
Kaiken tämän perusteella häntä ei suosittu hovissa. Hän oli liiaksi
pidetty, liiaksi ihailtu ja teki sen vuoksi keisarin aina hiukan
epäluuloisen mielen tavallista levottomammaksi. Sitäpaitsi hän oli
liian vakava, liian hienostunut ja liian antelias, ollen siten mikäli
mahdollista vieläkin vastenmielisempi keisarinnalle, jonka mielestä
Germanoksen käytös näytti sisältävän kerrassaan ankaran arvostelun
keisariparin tavanomaista käytöstä vastaan. Tämän lisäksi Teodora
epäili hänen ehkä saattavan periä sen valtakunnan, jonka hän olisi niin
kiihkeästi halunnut turvata omalle suvulleen. Ehkäpä häntä ei myöskään
miellyttänyt se loistava avioliitto, jonka Germanos oli solminut
suuren Teoderikin pojan tyttären kanssa ja joka loi liian räikeää
valoa keisarinnan omaan alhaiseen syntyperään. Mutta ennen kaikkea
Teodora pelkäsi häntä kilpailijana, jonka vaikutusvallan hän millä
hinnalla tahansa halusi tuhota. Eikä hän myöskään kainostellut näyttää
vastenmielisyyttään Germanosta kohtaan.
Puolisonsa vaikutuksesta alkoi Justinianus, joka oli ennen mielellään
kuunnellut lahjakkaan sukulaisensa neuvoja, vähitellen pitää häntä
loitompana ja syrjässä virkatoimistaan, melkeinpä osoittaa hänelle
epäsuosiota. Samalla tavoin hän antoi vain hyvin vähäpätöisen toimen
ruhtinaan molemmille pojille, joitten kunnianhimoinen ja tarmokas
luonne herätti hänen epäluuloaan. Pian alkoi jokainen päivä paljastaa
keisarillisen epäsuosion ilmeisiä merkkejä. Germanoksella oli veli
Boraides. Tämä kuoli jättäen Germanokselle ja tämän pojille suurimman
osan suunnattomasta omaisuudestaan. Heti selitti Justinianus
testamentin pätemättömäksi sillä tekosyyllä, että vainajalta jäi vaimo
ja pikku tytär, joita ei muka tällä tavoin saanut tehdä perinnöttömiksi.
Teodoran viha ilmeni vieläkin selvemmin kuin Justinianuksen, jopa
niin tuntuvana, ettei kukaan uskaltanut, keisarinnaa peläten, solmia
sukulaisuussuhteita Germanoksen perheen kanssa. Paitsi poikia oli
ruhtinaalla myöskin yksi tytär. Tämä oli vielä kahdeksantoistavuotiaana
naimaton. Vihdoin ilmestyi kuitenkin yksi kosija. Tämä oli
Belisariuksen armeijaan kuuluva upseeri Johannes, sen Vitaliuksen
veljenpoika, jonka tulevaisuus oli ennen muinoin Justinuksen hovissa
vähän aikaa ollut Justinianuksen keisariunelmille uhkana. Tämän
sukulaisuuden perusteella ei häntä katseltu suopein silmin hovissa,
mutta koska hän oli rohkea, neuvokas ja rajattoman kunnianhimoinen,
harkitsi hän, huomattuaan, ettei hänellä ollut paljoakaan toivottavana
hallituksen taholta, parhaimmaksi etsiä onneaan vastustajien leiristä
— ja siksi hän pyysi Germanokselta tämän tytärtä puolisokseen. Se oli
hyvin keskinkertainen avioliitto keisarin sukulaiselle, mutta Germanos
hyväksyi ihastuneena tämän odottamattoman vävyn, ja koska molemmilla
miehillä oli täysi syy pelätä, että avioliittoa koetettaisiin estää,
vannoivat he juhlallisen valan luvaten auttaa toinen toistaan.
Tämä uutinen sai Teodoran todellisen raivon valtaan, ja hän koetti
kaikin käytettävissä olevin keinoin, juonilla, uhkauksilla ja
muilla tavoin, estää avioliittoa. Mikään ei auttanut. Vihdoin
keisarinna uhkasi peittelemättä, että Johannes saisi päällään maksaa
rohkeutensa, ja koska nuori upseeri kaiken päällisiksi oli jo kauan
aikaa ollut epäsovussa Belisariuksen kanssa, oli hänellä varmaankin
melkoisen paljon pelon aihetta lähtiessään avioliiton solmittuaan
takaisin Italian armeijaan. Siellä oli Antonina, Teodoran suosikki
ja vannoutunut työase, eikä kukaan epäillyt, ettei keisarinna
ollut jättänyt kostosuunnitelmaansa tämän taitavan juonittelijan
toteutettavaksi. Teodoran kunniaksi on lisättävä, ettei Germanoksen
vävyllä näyttänyt olleen katumisen syytä, vaikka hän olikin uskaltanut
uhmata keisarinnaa. Germanos ja hänen poikansa olivat vähemmän
onnellisia. Niin kauan kuin keisarinna eli, olivat he epäsuosiossa, ja
panettelulla oli Teodora osannut herättää Justinianuksessa kaunaa heitä
vastaan, niin että vielä keisarinnan kuoltuakin kesti kauan, ennenkuin
keisari rupesi luottamaan heidän uskollisuuteensa ja jälleen soi heille
tilaisuuden päästä kunniakkaalle uralle.
Saadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin
siitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta
olisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön
niitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen
valtansa tai koettivat horjuttaa sitä.
Vuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi
Konstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin
keskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka
toivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos
keisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja
keisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut
koskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut
Teodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli
kuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin
Belisariuksen ja Butzeen.
Edellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta
epäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi
henkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin
naistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen
maanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin
toimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä
helvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut
koskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita,
jotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan
hänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä
vankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja
loppuiäksi heikontunut terveys.
Samantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli
Justinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan
ja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa
uhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla
päässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää
tätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt
asemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei
epäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin,
keisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä,
jotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli
saanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa
kohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin
loukkaavin sanoinkin.
Teodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut
sietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin
vaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt
neuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään.
Silloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa
väkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella
tavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin
rupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu,
taipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei
koskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi
muitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan
omaisuuden.
Toisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta.
Bassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä
nenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin
jos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä
nuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä,
oli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan
paikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä
ihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta
loukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista
elämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka
laki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko,
jota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus,
suuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski,
että varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen
silvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa
omaisuuden yksityisvaroihinsa.
Yhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet.
Kun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa
aviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen
kirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa
tämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä
raipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän
olisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin
se odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka
niin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä
niin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään
tietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan
vankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen
hän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin
uudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja
riensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei
kukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti
kunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran
kostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit
karkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius
tyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua
epätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen.
Hänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa
häntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta
keisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien
niitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä
hän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran
kostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen
keisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian,
entisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.
Kaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat
niinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä
raippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät
salaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka
oli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän
julmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja
sidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut
kumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa
nukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli
raivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen
jälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.
Välistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs
Diogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja
vaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen
hyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti
kaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa,
mistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia
pikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että
Diogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä.
Teodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä
todistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat
asian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina.
Taatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen
lähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin
ankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta
kun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti
hän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään
ympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät
tunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei
kuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä,
vapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran
suureksi tyytymättömyydeksi.
Jos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka
olen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin
epäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora,
jolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa
vihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden
eteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas
on varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista
maanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin
synkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen
selvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi
keisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin,
on esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään
ehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena
häväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman
kirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea
sääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän
kostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on
tosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet
koskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että
olivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille
verenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.
Lisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa
lukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi
ja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän
arastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan,
jos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi.
Priscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni,
kun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka
Johannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä
yleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin
hoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään
luonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen
henkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut
häirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.
8