Eräässä Justinianukselle omistetussa runoelmassa, joka kirjoitettiin
noin viisitoista vuotta Teodoran kuoleman jälkeen ja jossa ylistetään
»erinomaista, kaunista ja viisasta hallitsijatarta», huomautti Paulus
Silentiarius, hovimies ja runoilija, kuinka Teodora oli elinaikansa
ollut puolisonsa toimelias auttaja kaikissa suurissa yrityksissä.
Kaikki senaikaiset kirjailijat kertovat yhtäpitävästi, että keisarinna
käytti epäröimättä sitä rajatonta valtaa, jonka keisari oli antanut
hänelle, että hän ehkä vieläkin pontevammin kuin keisari turvautui
siihen; ja Justinianus itsekin on joskus julkisesti maininnut
siitä. Vuonna 535 julkaisemansa suuren käskykirjeen alussa, jolla
keisarikunnan koko hallitus järjestettiin uudelleen ja joka on
keisarikunnan tärkeimpiä asiakirjoja, Justinianus suvaitsee ilmoittaa,
että hän on tälläkin kerralla ennen päätöksen tekemistä neuvotellut
»kaikkein kunnianarvoisimman puolisonsa kanssa, jonka Jumala on
hänelle antanut». Viimeiseen hetkeen asti intohimoisesti rakastuneena
siihen naiseen, jota hän nuorena oli jumaloinut, hänen suuren älynsä
ja voimakkaan tahtonsa hallitsemana, Justinianus ei voinut koskaan
kieltää häneltä mitään, ei kunnian loistoa eikä oikeutta korkeimman
vallan käyttöön. Niiden yhdenkolmatta vuoden aikana, jotka Teodora
hallitsi, oli hänellä osuutensa kaikessa, hallituksessa, johon hän
sijoitti suosikkejaan, diplomatiassa, politiikassa, kirkossa. Ja vaikka
hänen vaikutuksensa joissakin kohdin olikin epäedullinen, vaikka
hänen ahneutensa, hänen väkivaltaisuutensa ja ylpeytensä, jotka vielä
korostivat samoja keisarinkin ominaisuuksia, joskus aiheuttivatkin
valitettavia toimenpiteitä, ei sovi unohtaa, että hän usein osoitti
oikeaa älyä valtion asioissa, sekä että hänen noudattamansa politiikka,
jonka päämääränä oli bysanttilaisen keisarivallan vahvistaminen ja
turvaaminen, olisi kenties voinut muuttaa koko maailmanhistorian kulun,
jos hänelle olisi suotu aikaa työnsä täydentämiseen.
Vielä tänä päivänäkin on jäljellä muutamia todistuksia siitä
tärkeästä asemasta, joka hänellä oli keisarikunnan hallituksessa.
Niitten kirkkojen seiniltä, jotka Justinianus rakensi, ja hänen
perustamiensa linnoitusten porttien yläpuolelta luetaan Teodoran nimi
keisarin nimen rinnalla. Sergiuksen ja Sofian kirkon kapiteelissa
on hänen nimikirjaimensa keisarin nimikirjaimen rinnalla, ja
otsakekirjoitukset ylistävät sekä sitä hurskautta, joka täytti
»Jumalan kruunaaman» keisarinnan sielun, että hänen toimintatarmoaan
ja väsymätöntä vaivannäköään. San Vitalen kirkossa Ravennassa on
hänen kuvansa hänen keisarillisen puolisonsa kuvan vastineena
yksinäisessä kultamosaiikista kimmeltävässä alttariholvikuvassa. Ja
niissä mosaiikkitauluissa, jotka koristivat Pyhän palatsin huoneita,
oli Justinianuksen tahto liittänyt Teodoran sinne ikuistettuihin
keisarikunnan sotilaallisiin riemuvoittoihin ja loistavimpiin
muistoihin. Keisarillisissa sineteissä nähtiin hänet keisarin rinnalla,
ja kaikkialla maassa ylpeilivät kaupungit ja maakunnat siitä, että
niille oli annettu hänen kunniakseen sellaisia nimiä kuin Teodoriades
ja Teodoropolis. Kiitolliset kaupungit pystyttivät muistopatsaita
hänelle samoin kuin Justinianuksellekin, ja kaikki virkamiehet
vannoivat uskollisuudenvalansa hänellekin, joka koko ikänsä oli
vertaisena puolisonsa rinnalla. Piispat ja hallintoviranomaiset,
kenraalit ja maaherrat vannoivat »kautta kaikkivaltiaan Jumalan, hänen
ainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme,
Pyhän Hengen, pyhän ja mainehikkaan Teotokoksen, neitsyt Marian,
neljän evankeliumin sekä pyhäin arkkienkeleitten Mikaelin ja Gabrielin
nimessä, palvelevansa uskollisesti hurskaita ja pyhiä hallitsijoita
Justinianusta ja Teodoraa, hänen keisarillisen majesteettinsa puolisoa»
sekä suorittaessaan niitä virkatehtäviä, jotka hallitsijapari oli
armollisesti uskonut heille, »koettavansa vilpittä ja petoksetta
vaikuttaa heidän yhteisen valtansa lujittamiseksi».
Teodora, joka oli tällä tavoin kaiken valtiatar ja varma vallastaan,
hallitsi siis mielensä mukaan sekä valtiollisissa että kirkollisissa
asioissa. Ja vaikka hän joskus huomasikin, että horjuvainen Justinianus
oli luisumaisillaan hänen käsistään, vaikka hän joskus lyhyen ajan
näyttikin mukautuvan häntä itseään voimakkaampiin asianhaaroihin
ja vaikutuksiin, osasi hän aina myöhemmin rohkeasti ja viekkaasti
järjestää loistavan koston. Kunnianhimoinen ja ovela kun oli, tahtoi
hän aina kaikissa asioissa sanoa viimeisen sanan, ja se onnistuikin
hänelle.
Oman mielensä mukaan hän nimitti virkaan ja erotti paaveja ja
patriarkkoja, ministerejä ja kenraaleja, ollen yhtä halukas edistämään
suosikkiensa menestystä kuin murskaamaan vihollistensa valtaa ja
vaikutusta. Hän osasi yhtä voimakkaasti rakastaa kuin vihatakin.
Kuinka korkeassa asemassa mies olikin, kuinka suuria ansioita hänellä
olikin, kuinka läheisissä väleissä hän olikin keisarin kanssa, hänen
perikatonsa oli varma, jos hän onnettomuudekseen oli vastenmielinen
Teodoralle. Ennemmin tai myöhemmin keisarinnan onnistui syöstä
hänet keisarin suosiosta. Jos joku virkamies ’piti kunnianasianaan
luoda menestyksensä ilman Teodoran suojelua, ei siitä ollut hänelle
pienintäkään hyötyä. Ennemmin tai myöhemmin hän sai, joutuessaan äkkiä
pois virastaan, huomata, ettei kukaan voinut olla varma menestyksestään
ilman Teodoran tukea.
Toisaalta taas ei »uskollinen keisarinna», niinkuin Teodoran ystävät
häntä nimittivät, koskaan säästänyt vaivojaan, kun oli kysymys
sellaisista henkilöistä, joihin hän oli kerta kaikkiaan mieltynyt, eikä
hän milloinkaan pyytänyt heiltä mitään muuta korvaukseksi, kuin että
he palvelivat häntä sokeasti. Kaikki valtakunnan hallintoviranomaiset
olivat selvillä siitä, että keisarinnan suosio oli varma takuu keisarin
epäsuosiota vastaan, pettämätön keino päästä eteenpäin nopeasti ja
pitkälle, ja tietysti pidettiin se asia myöskin mielessä.
On jo mainittu, kuinka hän korotti Barsymeen kaupunginprefektiksi,
ja samoin sai eunukki Narses kiittää keisarinnaa menestyksestään.
Hän oli kasvanut palatsin palvelijoiden joukossa, mutta tuo pieni
mies, jonka käynti oli varovaista ja koko käytös hienostunutta, osasi
lumota keisarinnan etevillä ominaisuuksillaan, terävänäköisyydellään,
joustavuudellaan ja kekseliäisyydellään sekä lujalla tahdollaan ja
kylmäverisyydellään. Teodora otti hänet uskotukseen ja valtiolliseksi
työaseekseen, hän teki Narseesta diplomaatin, joka suoritti
ihailtavalla tavalla keisarinnan antamat luottamustehtävät, korotti
hänet kenraaliksi, joka ei kunniassa ja maineessa jäänyt paljoa
jälkeen Belisariuksesta. Epäilemättä hän erehtyi toisinaan vaalissaan,
esimerkiksi silloin, kun hän vastoin kaikkien tahtoa kannatti
nuorta ja kelvotonta Sergiusta, koska tämä oli naimisissa Teodoran
suosikin Antoninan sukulaisen kanssa. Sergius, jonka hallitus oli
nimittänyt kenraaliksi Afrikkaan, oli vähällä pilata keisarin maineen
ymmärtämättömyydellään. Ylimalkaan Teodoran suosikit kuitenkin
osoittivat ansainneensa hänen hyväntahtoisuutensa ja antautuivat
vilpittömällä innolla niitten suurten tehtävien suorittamiseen, joita
keisarinna heille määräsi.
Tuonnempana osoitetaan, kuinka Teodora uskonnollisissakin asioissa
ilmaisi vähintään yhtä suurta intoa, kun oli kysymyksessä suosikkien
puolustaminen. Tässä mainittakoon esimerkiksi Antimus, jonka hän teki
Konstantinopolin patriarkaksi, Vigilius, jonka hän korotti paaviksi,
Antiokian Severus, Aleksandrian Teodosius, Tellan Johannes ja Jakob
Baradaeus. Kannattaa myöskin panna merkille kuinka itsepintaisesti
hän vainosi niitä, jotka näyttivät haluavan vetäytyä loitommalle
hänen vaikutuspiiristään tai asettua vastustamaan häntä. Tällaisia
olivat esimerkiksi kenraalit Belisarius ja Butzes, jotka eivät
tarpeeksi nöyrästi taipuneet hänen tahtoonsa, ministerit Johannes
Kappadokialainen ja Priscus, jotka uskalsivat suoraan keisarinnan
silmäin edessä kieltäytyä tunnustamasta hänen ylivaltaansa, ja samoin
paavi Silverius. Sellaisia vastaan käytti hän petosta, julmuutta ja
ankaruutta.
Näistä kaunopuheisista läksyistä kaikki oppivat ymmärtämään, että
Teodoran tahtoa täytyi noudattaa sekä että jos se oli ristiriidassa
Justinianuksen tahdon kanssa — sellaistakin nimittäin sattui joskus —
oli varovaisempaa ja valtioviisaampaa totella keisarinnaa kuin keisaria.
Jos nimittäin oli välttämätöntä, ei Teodora ollenkaan epäröinyt asettua
julkisesti vastustamaan puolisonsa tahtoa. Eräs keisarinnan suosikki,
monofysiittipappi Julianus, joka luovuttuaan toimestaan Aleksandrian
patriarkkana oleskeli alituisesti Teodoran lähettyvillä, oli tehnyt
suunnitelman evankeliumin julistamiseksi Nubian pakanoille. Keisarinna
kannatti häntä kaikin mahdollisin tavoin, mutta kun Justinianus sai
tietää tästä, pani hän määräksi, että kyseessä oleva lähetystyö oli
uskottava oikeaoppisille papeille, ja hän antoi siihen tarkoitukseen
varustaa lähetyskunnan, joka sai tehtäväkseen jättää Nubian kuninkaalle
rahoja ja kalliita lahjoja sekä kastepukuja. Samalla annettiin
Teeban maaherralle käsky auttaa kaikin mahdollisin tavoin keisarin
lähettiläitä.
Mitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta
kaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa:
keisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan
ennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään
maksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että
keisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät
pääsisivät edelle.
Nämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta
taholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään.
Teodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina
ja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat,
selitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että
toistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan
lähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt,
joita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät
saapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna
eivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko
Teeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen,
mutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella,
kuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.
Teodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa
menestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria
käsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta
tärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä
hallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta.
Justinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia
kohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta.
Muuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti
naisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa
esineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat
yhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.
Valtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa,
joihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara —
kriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen
kysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin,
ymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli
kiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa
tyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan
vuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja
tehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä
isällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui
riitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja
lahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.
Yhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan.
Samaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen
sokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän
ajatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen
rakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan,
Teodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän
ymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä
etenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän
käsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen
hajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat
eristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä
oli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella
vaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata
valtakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista
myöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi
arvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.
Herkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen
kekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua
uskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä,
joka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan
pohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä
keskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua
Bysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu
uskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa
siintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi
hän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli
julkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa
horjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti
taisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.
Elämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti
uskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta
samalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai
häikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen
vangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen
itseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas
voidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan
kirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina
saamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.
Vähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava
valtion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä,
ja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan
hänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa
vieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät
hänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan
liehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana
Teodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita.
Kun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja
valmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin
kanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen
toimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain
Teodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen
kirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin
kanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka
poikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.
Onko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että
Teodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6]
koska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista
ruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti
voisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä.
Mutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan
mielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti
Teodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka
tämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan
Kosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta
ensin minun kanssani».
Teodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden
hoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi.
Valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina
naisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän
saattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti
rahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä
keinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin
huolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin.
Hänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran
toimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa,
joka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan.
Teodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi
Belisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun
kenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa
epäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja
vaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti
erään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota
yleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus
kohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai
eno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain
neuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset
maailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki
Teodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia
toimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen
sen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut
mitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän
epäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä
kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä
tavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista
sekaannusta palatsissa ja hovissa.
Koko ikänsä Teodora suri katkerasti sitä, ettei hänellä ollut poikaa,
joka olisi voinut suoraan alenevassa polvessa periä häneltä Bysantin
valtaistuimen. Kun vuonna 530 Palestiinan suuri erakko pyhä Sabas tuli
Konstantinopoliin, jossa hänet otettiin vastaan melkein kuninkaallisen
komeasti, lähti Teodora yhdessä Justinianuksen kanssa pyhän miehen
luokse, lankesi maahan hänen edessään ja anoi häneltä siunausta. Eräänä
päivänä hän vei sitten erakon syrjään ja pyysi häntä rukoilemaan, että
taivas lahjoittaisi lapsen keisarinnalle. Sabas vastasi karkeasti ja
muitta mutkitta:
»Tämä nainen ei voisi koskaan synnyttää maailmaan muita kuin kirkon
vihollisia».
Teodora ei voinut milloinkaan lakata suremasta sitä, että hänen
avioliittonsa jäi lapsettomaksi. Mutta koko elinaikansa hän ainakin
sai hallita valtiattarena, ja mitkä hänen vikansa lienevätkin olleet,
hän on joka tapauksessa painanut oman henkilöllisyytensä leiman
Justinianuksen hallitukseen. Hänen kuoltuaan alkoi rappeutumisen aika,
joka väsyneen ja vanhentuneen ruhtinaan hallitessa joutui merkitsemään
pitkän ja kunniakkaan sadun loppua.
7