Tammikuussa v. 532 oli Konstantinopolissa hyvin rauhatonta.
Sirkuspuolueitten välinen jännitys oli entistäkin vaarallisempi.
Valtaistuimelle noustuaan Teodora oli vihreitä kohtaan tuntemassaan
vihassa sallinut sinisten rajattoman vapaasti harjoittaa mitä pahimpia
väkivallantekoja. Justinianus ilmaisi turhaan tyytymättömyytensä —
lopulta taipui hän kuitenkin aina puolisonsa tahtoon. Ja jos hän
joskus päättikin käydä lujasti käsiksi asioihin, täytyi hänen pian
mukautua Teodoran suuttumuksen ja moitteitten pakottamana. Siniset,
jotka tunsivat olevansa varmassa turvassa keisarinnan suojelemina,
tottuivat vähitellen mitä häikäilemättömimpään julkeuteen. Jos
joku virkamies ei miellyttänyt heitä, jos joku maaherra uskalsi
esiintyä heidän liiallista rohkeuttaan vastustaen, pani puolue heti
toimeen levottomuuksia ja vaati metelöiden ja hälisten keisaria
rankaisemaan heidän vihollistaan. Erään itämaalaisen aatelismiehen,
joka oli uskaltanut ruoskituttaa muutamia siniseen puolueeseen
kuuluvia rettelöitsijöitä, täytyi itsensä alistua samaan häpeälliseen
rangaistukseen Antiokian suurella torilla. Eräs kilikialainen prefekti,
joka oli mestauttanut kaksi hänen kimppuunsa kadulla Anazarbassa ase
kädessä hyökännyttä sinistä, ristiinnaulittiin Teodoran käskystä
maakuntansa pääkaupungissa, rangaistukseksi siitä, että oli koettanut
pitää lakia pyhänä. Konstantinopolissa tehtiin murhia keskellä päivää.
Palatsin porttien luona, aivan keisarin nähden hyökkäsivät siniset
miekka kädessä vastustajiensa kimppuun. Ja jollei hallitsija sattumalta
näyttänyt tarpeeksi halukkaalta ottamaan huomioon heidän valituksiaan,
jos hän näytti taipuvaiselta rupeamaan jonkun sellaisen suojelijaksi,
jota kohtaan heillä mielestään oli syytä tuntea tyytymättömyyttä,
jakoivat he itse epäröimättä oikeutta, hyökkäsivät vihollisensa
kimppuun, kun tämä tuli ulos keisarin vastaanottohuoneesta, löivät
hänet tajuttomaksi ja jättivät usein siihen paikkaan kuolemaan. Poliisi
oli voimaton eikä uskaltanut käydä käsiksi metelöitsijöihin, ja jos
se joskus yritti tulla väliin, torjuivat sinisen puolueen jäsenet sen
asevoimin loitommalle.
Eniten kuitenkin kärjisti tilannetta se seikka, että vihreät, joita
suututti hovin puolueellisuus, alkoivat antaa pyrkimyksilleen
poliittista väriä. Monet heistä pysyivät uskollisina entisen
suojelijansa keisari Anastasiuksen perheelle, jonka jäsenistä kaksi
veljenpoikaa — Hypatios ja Pompeios — asui pääkaupungissa, ja
osoittivat julkista vihamielisyyttä uutta hallitsijasukua kohtaan.
Hallitus oli joutunut toisaalta sinisten vaateliaan ja hirmuvaltaisen
ystävyyden, toisaalta vihreitten huonosti salatun nurjamielisyyden
väliin, ja oli nyt aika pahassa pulassa. Sen oli hyvin vaikea ylläpitää
järjestystä, ja se oli täydellä syyllä alituisessa levottomuuden
tilassa peläten pienenkin sattuman liittävän puolueet yhteen. Kaiken
lisäksi vallitsi yleinen tyytymättömyys kahden tärkeimmän ministerin
kvestori Triboniuksen ja pretoriaaniprefekti Johannes Kappadokialaisen
hallitusta ja kiristyksiä vastaan. Ensinmainittu, joka oli etevä
oppinut ja erinomainen juristi, mutta tavattoman ahne ja rahasta valmis
mihin tahansa, kävi häpeämättömästi kauppaa oikeudella vääristellen
lakia asiakkaittensa tarpeen ja anteliaisuuden mukaan. Toinen, joka oli
taitava virkamies, mutta kova, häikäilemätön ja karkea luonteeltaan,
ei kammonnut mitään keinoa, kun oli kysymyksessä varojen hankkiminen
alamaisilta keisarillisen hovin menoihin; hän kidutti usein kuoliaaksi
henkilöitä, joitten epäili tahtovan kätkeä omaisuutensa, ja salli
kätyriensä suorittaa miten väkivaltaisia tekoja tahansa. Molemmat
nämä yleisesti inhotut miehet olivat keisarin suuressa suosiossa,
sillä hän tunsi heidän uskollisuutensa ja osasi antaa arvoa heidän
palveluksilleen. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena erittäin
vaarallinen kuohumistila, joka johti Nika-kapinan nimellä tunnettuun
peloittavaan meteliin. Alkaen ensin sirkuksessa se levisi pian yli koko
kaupungin ja oli vähällä kaataa kumoon Justinianuksen keisari-istuimen.
Sunnuntaina tammik. 11 p:nä v. 532 oli hippodromissa tavanmukaiset
kilpa-ajot. Keisari oli läsnä, ja epäilemättä oli Teodorakin
seurueineen ja ylhäisönaisista kokoonpantuine hoveineen asettunut
näkymättömänä Stefaninkirkon ristikoilla varustettujen ikkunoitten
taakse, mistä oli näköala sirkukseen. Tässä itämaalaisia tapoja
suosivassa hovissa ei keisarinnan sopinut liian usein näyttäytyä
julkisesti.
Kansanjoukko oli levoton. Lähinnä edellisinä päivinä oli kaupungissa
murhattu monta henkilöä. Varsinkin oli vihreillä mielestään syytä
valittaa sitä puolueellisuutta, jota eräs palatsin virkamies, ylin
kamariherra Kalopodios oli osoittanut. Niiltä penkkiriveiltä, joilla
vihreät istuivat, kuului lakkaamatta hurjaa huutoa ja kirkunaa,
niin että Justinianus, joka lopulta tuli kärsimättömäksi, käski
vieressään seisovan airuen puhutella kansaa ja kysyä, mistä syystä
oltiin suutuksissa. Vieläkin on tallella alkuperäinen pöytäkirja siitä
omituisesta keskustelusta, joka nyt seurasi vihreitten puheenjohtajan
ja keisarin välillä. Se on omituisimpia tuolta ajalta säilyneitä
asiapapereita ja kuvastaa mitä luonteenomaisimmin bysanttilaisia tapoja
ja sitä vallattomuutta, johon tuo vieläkin roomalaisen syntyperänsä
muistava rahvas saattoi antautua hippodromissa kaikkivaltiaan keisarin
läsnäollessa.
Vihreät eivät olleet aluksi henkilökohtaisesta kunnioituksesta keisaria
kohtaan uskaltaneet juuri muuta kuin hämärin vihjauksin mainita
vainoojiansa, mutta sitten he kuitenkin pian kiihtyivät kovasti. He
sanoivat Kalopodiosta peittelemättä pyövelikseen ja uhkasivat Jumalan
kostolla jokaista, joka vastedes uskaltaisi loukata heitä.
»Ette siis ole tulleet tänne näytelmää katsomaan», antoi arkaan kohtaan
haavoittunut Justinianus huutaa heille, »vaan hallitusta herjaamaan».
Äänensävy muuttuu nyt kummallakin puolella yhä uhkaavammaksi.
»Vaietkaa», karjuu keisarillinen airut, »te juutalaiset, manikealaiset
ja samarialaiset! Vaietkaa, tai päänne hakataan poikki!»
»Judas, pyöveli, murhamies!» huutavat kiihtyneet vihreät vastaan.
»Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän
valoa, jotta hän ei olisi siittänyt murhamiestä maailmaan!»
Ivaa sekaantuu loukkauksiin, järkipuhetta parjaussanojen joukkoon.
Vihreät valittavat kiihkeästi, että heidät on suljettu pois palatsista
ja hallituksesta, että heiltä on riistetty kaikki oikeudet, sekä että
he ovat joka asiassa riippuvaisia viranomaisten mielivallasta.
Ja tietenkin he saattoivat sinisten tekemät murhat hallitsijan tiedoksi
huutaen:
»Sinä annat murhata meitä ja sitten vielä käsket rankaisemaan meitä!»
Keskellä hälinää esiintyvät sinisetkin näyttämöllä ja tukevat airuen
sanoja huudoillaan.
»Raukat, herjaajat, Jumalan viholliset, ettekö jo osaa vaieta?»
»Jos sinä käsket, keisari», vastaavat vihreät, »niin vaikenemme, oi
korkein hallitsijamme, mutta vastoin tahtoamme. Tiedämme kaiken,
kuuletko, kaiken! Mutta hyvä on, me vaikenemme. Hyvää yötä! Oikeus,
sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme, me rupeamme
juutalaisiksi. On kuitenkin parempi olla pakana kuin sininen».
Ja yhtenä ryhmänä lähtivät vihreät hippodromista. Se oli verisin
loukkaus, mikä voi tulla keisarillisen majesteetin osaksi.
Raivoavan kansanjoukon hajaantuessa sirkuksesta kaduille Justinianus
palasi palatsiinsa. Hän ajatteli mielessään, että sinisten uskollisuus,
niinkuin tavallisestikin, vaimentaisi pian toisen puolueen vihan.
Onnettomuudeksi teki nyt kuitenkin kaupunginprefekti Eudemon tyhmyyden.
Innon puuskassa hän oli vangituttanut joukon puoluepukareita, ja
ottamatta selvää, mihin puolueeseen he kuuluivat, hän tuomitsi heistä
neljä mestattavaksi ja kolme hirtettäväksi. Kolmen viimeksimainitun
suhteen hoiti pyöveli kuitenkin asiansa huonosti; kolme kertaa katkesi
nimittäin nuora uhrien painosta. Silloin alkoivat katselijajoukot
rukoilla armoa tuomituille, lopuksi heidät vapautettiin väkivallalla,
ja erään naapuriluostarin munkit ottivat heidät turvaan kirkkoonsa.
Nyt kävi kuitenkin ilmi, että yksi vangeista oli vihreä ja toinen
sininen. Yhteinen vaara lähensi silloin molempia puolueita toisiinsa.
Tämä kävi selvästi näkyviin hippodromissa seuraavana päivänä. Vihreät
ja siniset vaativat yhteen ääneen ja itsepintaisesti, että keisarin
oli armahdettava rikolliset, mutta tämä ei tahtonut kuulla sellaisesta
puhuttavankaan. Se oli tavattoman varomatonta. Vanhaa uskollisuuden
ilmauksena käytettyä huutoa: »Voitto keisari Justinianukselle!»
seurasivat nyt mielettömät huudot: »Eläkööt kauan vihreät ja siniset,
joita kärsimys yhdistää!» Kapinalliset syöksyivät ulos ottaen
yhteiseksi tunnussanakseen Nika (voitto!) — tällä nimellä onkin
kapina historiassa tunnettu — ja hajaantuivat kaikkialle kaupungille.
Rynnätään sisään kaupunginprefektin virastoon ja vaaditaan prefektiä
vapauttamaan vangit. Kun hän kieltäytyy, sytytetään hänen palatsinsa
tuleen, hyökätään vankilaan, vapautetaan vangit, surmataan sotilaat,
jotka koettavat palauttaa järjestystä, ja koko yön harhailevat
kiihtyneet joukot kaupungin katuja etsien ja surmaten niitä virkamiehiä
jotka ovat herättäneet suuttumusta.
Seuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin
portteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti
Eudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes
Kappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti
Basilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja
nähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit
näyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan
myrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain
yllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina
kasvoi vallankumoukseksi.
Aina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä
tapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus
luuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset
kaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan.
Onnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien
kimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään
koettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen
näkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta,
joka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä
joukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat
aktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä
ja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen
voittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista
rakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat
liekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan
rakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme
päivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi
Irenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi
potilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja
yksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein
kauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille
asti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien
rauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä
kitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein
mahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon
kuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat
rajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin
toiselle rannalle.
Palatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu
lisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä.
Kaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet
kovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina
olleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän
uskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan
suuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan
kantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä
ja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei
voinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka
olivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä
niihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston
— hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä —
sekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa
ohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa
sekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt
paljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut
keisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja
pelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja
murhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat
Hypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan,
mutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata
kotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille
juuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.
Tammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka
ei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien
kautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti
hippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin
pitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi
kaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.
»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini
saivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».
Jotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne
hukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:
»Valehtelija, aasi, valapatto!»
Kiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja
huudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut
tehtävissä kuin peräytyä.
Mitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita
itselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut
Hypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli
käskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni
hänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa
kuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti
Hypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa
hänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan
kilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju,
hänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla,
jotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi
hallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen
keisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat
muutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka
parhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta
liittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia,
monet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa
Anastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu,
että Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen
kuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa
ja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi
uudelleen toivoa.
Oli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut.
»Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti
olevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti
kansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja
Teodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari,
joka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut
voivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään
enää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen
kautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta,
ja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli
korkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen,
Munduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden
ja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona
surkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei
nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä
ja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli
Teodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä
yleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta
äkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän
raukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin
hylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.
»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän
sanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään,
eivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen
hetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos
tahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat
valmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että
purppura on suloinen käärinliina».
Sinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä
kaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa
että henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana
sankarilliseen suuruuteen.
Hänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa
uudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses,
keisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista
kapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän
hajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten
keskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille
uskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele
Justinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus
hyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta
Belisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa
Hypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan
Kathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät
itsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi
palatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa
täytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui
Belisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien
kautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan.
Taistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka
oli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen
vastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn
siitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin
keisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä
nuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka
kädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman
lävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat
turhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin
vastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä
antaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta
sotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän
ulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien
todistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten
mukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin
verisellä tantereella.
Hypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen
kannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen,
vietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen.
Pompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia
onnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas
vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa
sekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin,
oli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen
käsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja
ei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa.
Justinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi
armonpyytäjille julman ivallisesti:
»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin,
olisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin
poltitte pääkaupunkini».
Seuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiin
Bosporiin.
Sanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille
anteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä,
joka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli
paljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän
oli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja
oman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen
oli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että
annettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.
Toisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja
senaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon
valoon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa
takavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin
palkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti
vainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen
laillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen
vallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa
sitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin.
Keisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen
tutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.
Kapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa
siinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa
kaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat
nousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä
Teodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina
käännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän
kunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi
ja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin
sattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin
neuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä
vain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin,
eikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois.
Ja koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat
olivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys
niitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja
erehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan
ohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki
keisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.
6