Aina siitä lähtien, kun Sardou esitti meille näytelmässään
lemmenhaluisen ja seikkailuja kaipaavan Teodoran, on oltu taipuvaisia
uskomaan, että keisarinna, joka oli valtaistuimelle noustuaankin
säilyttänyt nuoruutensa vapaat tavat ja yhä vieläkin pysynyt
kurtisaanina, ei pitänyt sopimattomana vanhoihin synteihinsä
palaamista. En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi esiintymällä Teodoran
siveyden puolustajana hänen avioliittonsa jälkeen. Paitsi sitä, että
on aina vaikea sanoa mitään varmaa tällaisista suhteista, en suinkaan
toisaalta välttämättä vaadi, että tätä korkeaa ruhtinatarta olisi
välttämättä pidettävä ehdottoman moitteettomana. Uskon mielelläni,
että hän nautti nuoruudessaan runsain mitoin elämästä, enkä tunne
olevani kuohuksissa ajatellessani sitä. Ja olettamus, että hän on
voinut myöhemminkin jatkaa samanlaista elintapaa, ei kauhistuta minua
vähääkään. Kun ajattelee tarkemmin asiaa, niin Justinianushan on ainoa,
jolla on ollut oikeus valittaa. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja
tarkempi tutkimus on Teodoralle eduksi.
Ensinnäkin on varmaa, ettei kukaan niistä historiankirjoittajista,
jotka elivät samoihin aikoihin kuin hän, eikä myöskään kukaan
seuraavilla vuosisadoilla eläneistä ole koskaan lausunut mitään
sellaista, joka olisi luonut varjon hänen yksityiselämänsä
moitteettomuuteen. Ja kuitenkin on heidän joukossaan monta sellaista,
jotka ovat voimakkain sanoin syyttäneet häntä ahneudesta, vallanhimosta
ja väkivaltaisuudesta sekä siitä suunnattomasta vaikutusvoimasta,
joka hänellä oli Justinianukseen, siitä häväistyksestä, jonka hän
aiheutti kerettiläisillä mielipiteillään y.m. Prokopioskaan, joka
on niin ylenmäärin parjannut häntä, mielihyvin esittäen hänen
nuoruudensyntejään ja tavattoman yksityiskohtaisesti kuvaillen
hänen petoksiaan, julmuuksiaan ja moninaista hävyttömyyttään
kypsyneempinä vuosina, ei panettele tätä niin syvälle vajonnutta
naista pienimmästäkään lemmenseikkailun yrityksestä avioliittoon
menon jälkeen. Uskottavana voinee pitää, ettei tuo häväistysjuttujen
kirjoittaja, jos keisarinna olisi antanut pienimmänkään aiheen hänelle,
olisi jättänyt seikkaperäisesti kertomatta hänen aviorikoksistaan.
Prokopios ei ole maininnut sellaisesta mitään -- luultavasti on asia
niin, ettei hänellä ollut mitään sanomista.
Mutta eikö hän tosiaankaan ole maininnut mitään? Jos ottaa vaivakseen
lukea huolellisesti hänen Salaiset muistelmansa, voi helposti päästä
varmuuteen siitä, ettei hän, mitä hän sitten lieneekin asiasta
ajatellut, voi esittää mitään Teodoraa vastaan, ei Teodosiuksen, ei
Petrus Barsymeen eikä edes Areobinduksen seikkailussa.
Teodosius, johon tuonnempana palaamme, oli Belisariuksen vaimon ja
keisarinnan suosikin Antoninan julkinen rakastaja. Heidän suhteensa oli
kestänyt melkein kymmenen vuotta; Teodosius oli seurannut Antoninaa
Afrikkaan, Sisiliaan ja Italiaan heikon ja rakastuneen Belisariuksen
tahtomatta avata silmiään, vaikka oli saanut monta varoitusta. Lopulta
petetty aviomies alkoi kuitenkin tuntea itsensä hieman naurettavaksi
ja päätti ryhtyä asiaan lujin kourin. Hän antoi sulkea puolisonsa
telkien taakse ja jätti poikapuolensa Fotiuksen tehtäväksi pitää
huoli äidin rakastajasta. Epäröimättä nuorimies riisti väkivallalla
Teodosiuksen siitä turvapaikasta, jonka hän oli etsinyt itselleen
Efesoksessa pyhälle Johannekselle omistetussa kirkossa ja antoi vahvan
vartioston kuljettaa hänet vankina kaukaiseen Kilikian linnaan. Kaikki
suoritettiin niin varovaisesti ja hiljaisesti, ettei kukaan tietänyt
mitä Teodosiukselle oli tapahtunut.
Nyt puuttui Teodora asiaan. Hän oli aina, niin väitettiin, antanut
suosikilleen Antoninalle anteeksi kaikki tämän harha-askeleet, koska
tämä, ja hänen kauttansa Belisarius, oli aina alistunut keisarinnan
tahtoon. Hän oli jo kerran ennen ottanut toimittaakseen Antoninalle
takaisin hänen rakastajansa, joka miehen kostoa peläten pysytteli
piilossa. Vielä ripeämmin Teodora toimi saadakseen tiedon Belisariuksen
päätöksestä. Hän oli näihin aikoihin erikoisessa kiitollisuudenvelassa
Antoninalle, joka oli tehnyt hallitsijattarelleen suuria palveluksia
Johannes Kappadokialaisen äskettäin joutuessa epäsuosioon. Levottomana
ystävättärensä vuoksi kiirehti Teodora kutsumaan Belisariuksen
Bysanttiin, jossa luuli voivansa tehokkaammin antaa apua suosikilleen,
ja ensi töikseen pakotti sotapäällikön sopimaan puolisonsa kanssa. Hän
teki vieläkin enemmän. Onnistuttuaan pääsemään selville Teodosiuksen
olinpaikasta hän toimitutti rakastajan salaa palatsiin, lähetti
seuraavana päivänä noutamaan Antoninaa ja sanoi hänelle:
»Rakas ystäväni, käsiini on joutunut kallis aarre, jonka vertaista ei
kukaan voi koskaan löytää. Jos tahdot, näytän sen sinulle ilomielin».
Herätettyään tällä tavoin Antoninan uteliaisuuden hän antoi
Teodosiuksen tulla esiin eunukkien huoneesta, jossa oli pitänyt häntä
piilossa. Helppoa on kuvitella, kuinka suuri oli hänen suosikkinsa
hämmästys, ilo ja kiitollisuus. Moneen kertaan hän nimitti keisarinnaa
pelastajakseen, hyväntekijäkseen ja hallitsijattarekseen. Varmuuden
vuoksi ja pelastaakseen rakastajan aviomiehen kostolta keisarinna antoi
Teodosiuksen jäädä palatsiin ja valvoi, että häntä kohdeltiin hyvin
sekä että hän sai hyvää ruokaa. Suunnittelipa hän jo sellaistakin, niin
väitetään, että Teodosiukselle annettaisiin korkea sotilaallinen asema,
kun tämä yht’äkkiä kuolikin punatautiin. Näin on, tarkoin selostettuna,
Prokopios itse kertonut, ja siinä on tuskin ainoatakaan piirrettä,
joka panisi uskomaan, että keisarinna olisi ryöstänyt suosikiltaan sen
rakastajan, jonka juuri oli tahtonut toimittaa hänelle takaisin. Jos
Salaisten muistelmien kirjoittaja olisi tosiaankin epäillyt jotakin
salaista lemmenseikkailua tässä jutussa, ei hän varmaankaan olisi
jättänyt monin selityksin ja varsin tietävästi siitä kertomatta.
Petrus Barsymeskin, niin väitetään, oli muka keisarinnan rakastaja. Hän
oli syyrialainen ja oli aloittanut uransa hopeakauppiaana, ja sillä
alalla hän oli pian herättänyt huomiota sen viekkauden ja julkeuden
vuoksi, jolla hän hoiti valonarkoja liikeasioitaan. Kun hän myöhemmin
oli joutunut tuomioistuimen jäseneksi, osoitti hän siinä toimessa niin
suurta kuntoa, että miellytti Teodoraa, joka antoi hänelle toimen
salaisen poliisinsa palveluksessa. Teodoran avulla pääsi hän pian
tuomioistuimen prefektin korkeaan asemaan, ja tätä nopeaa arvonnousua
selittääkseen tiesivät Konstantinopolin juorukellot, että hän oli
taikakeinoin ja loihduin noitunut keisarinnan. Mutta prefekti Petrus ei
näytä tarvinneen sellaisia keinoja päästäkseen eteenpäin maailmassa.
Hoitamalla erinomaisesti asiansa tämä oivallinen rahaministeri aina
kykeni täyttämään hallitsijansa kaikki taloudelliset vaatimukset, ja se
yksin riitti takaamaan hänelle menestyksen. Raudanlujana ja tuntematta
pienimpiäkään mielenvaivoja hän hallitsi häikäilemättömästi, hankki
rahaa kaikesta, suvaitsi kaikenlaista kiristystä ja keinotteli viljalla
niin uskomattoman julkeasti, että Justinianuksen oli pakko erottaa
hänet, kun kapina uhkasi. Keisarinna, joka oli turhaan koettanut
pelastaa suosikkiaan, suojeli häntä edelleenkin, mikä jossakin
määrin lievitti hänen onnettomuuttansa. Pian kukistumisensa jälkeen
nimitettiin tämä hyödyllinen palvelija valtion rahastonhoitajaksi, ja
tässäkin toimessaan hän osoitti erinomaista etevyyttä vähentäen menoja
ja keksien tulojatuottavia monopooleja. Tämän virkamiehen historiassa
ja hänen suhteessaan keisarinnaan ei tosiaankaan ole pienintä
lemmenseikkailun varjoakaan.
»Teodora», sanoo Prokopios, »rakasti erittäin suuresti Barsymesta».
Paitsi sitä, ettei kirjoittaja tässä käytä suinkaan sitä sanaa, joka
merkitsee kreikan kielessä »rakastaa lempien», hän on vielä nähnyt
senkin vaivan, että on lähemmin selittänyt syyt tähän keisarinnan
myötämielisyyteen.
»Teodora rakasti häntä hänen pahuutensa vuoksi, sen kovuuden tähden,
jolla hän hallitsi kansaa, ja vieläpä siitäkin syystä, että Barsymes
oli hyvin perillä niistä taikakeinoista, joita Teodora itse mielellään
käytti».
Sen enempää ei heidän suhteestaan kerrota Salaisissa muistelmissa, ja
se ei suinkaan riitä tekemään Petruksesta Teodoran rakastajaa. Hänen
menestymisensä johtui kokonaan muista syistä, ja siitä on todistuksena
se seikka, että hän säilytti yhä luottamusasemansa keisarinnan
kuoltuakin. Seitsemän vuotta Teodoran kuoleman jälkeen tuli hänestä
uudelleen tuomioistuimen prefekti, ja kansan vihasta huolimatta tämä
oivallinen ja nöyrä palvelija nautti Justinianuksen vähentymätöntä
suosiota.
Mitä tulee Areobindukseen, tämä nuori barbaari oli erikoisen kaunis
mies, jolla oli toimi Teodoran hovissa. Prokopios mainitsee, että
keisarinnan epäiltiin olevan hyvin ihastunut häneen. Mutta erikoisesti
on pantava merkille, että Salaisten muistelmien tekijä, joka on
muuten niin valmis esittämään vakuutuksia ja väitteitä, ei uskalla
tässä tapauksessa vastata sanojensa totuudesta. On varsin helppoa
päätellä, kuinka paljon arvoa voi antaa sellaiselle jutulle, jota
lentokirjasen kyhääjä itse pitää perättömänä huhuna, joka tapauksessa
hänen kertomuksestaan käy ilmi, että jos Teodora onkin tuntenut
lämpimämpiä tunteita Areobindusta kohtaan, hän pani kaikkensa
liikkeelle syrjäyttääkseen oikein silmäänpistävästi tuon nuoren miehen
ja toimittaakseen hänet lopulta kokonaan pois näkyvistään pitäen
tärkeimpänä sitä, että »voisi puhdistautua kaikista epäluuloista»,
niinkuin alkuperäisen tekstin sanat kuuluvat. Sen sijaan, että häntä
moititaan heikkoudesta, pitäisi päin vastoin oikeudenmukaisesti ylistää
häntä lujasta vastustusvoimastaan.
Ja vaikka Prokopios ilmeisesti ja selvästi syyttääkin häntä siitä, että
hänellä on ollut rakastajia, voidaan kuitenkin pitäviä todistuksia
esittää hänen väitteitänsä vastaan. Niinkuin Sardou sattuvasti
lausuu, »ei millään Prokopioksen väitteisiin nojautuvalla jutulla
ole sen enempää historiallista arvoa kuin vallankumouksellisilla
lentolehdillä». Juuri sen vuoksi on melkoinen merkitys sillä
tosiasialla, etteivät Salaiset muistelmat koeta todistaa Teodoraa
syylliseksi ainoaankaan lemmenseikkailuun.
Tästä en suinkaan halua tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä Teodoran
eduksi. Paitsi sitä, ettei hän enää ollut aivan nuori valtaistuimelle
noustessaan — hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, ja sen ikäisenä
alkaa itämaalainen nainen tulla vanhaksi — eikä myöskään kovinkaan
nuori niihin aikoihin, jolloin olisi voinut ottaa rakastajakseen
Teodosiuksen tai Petrus Barsymeen — silloin hän nimittäin oli melkein
viidenviidettä vuotias — hän oli muuten aivan liian älykäs ja liian
kunnianhimoinen pannakseen lemmenseikkailujen vuoksi vaaranalaiseksi
asemansa, johon oli onnistunut ponnistautumaan. Voidakseen säilyttää
hallussaan korkeimman vallan hänen kannatti käyttäytyä jossakin määrin
varovasti, ja Teodoran moitteettomasta elämästä oli ehkä luettava yhtä
paljon kunniaa hänen käytännölliselle älylleen kuin siveydelleen.
Mutta jos ottaa vaivakseen tarkemmin tutustua keisarinnan
psykologiaan, osoittavat kuitenkin muutamat piirteet, että hänen
mallikelpoisen käytöksensä perusteena oli jotakin muutakin kuin
itsekästä teeskentelyä, ja minä puolestani uskon mielelläni, että
hän tunsi jonkinlaista katumusta ja vastenmielisyyttä entisyyttään
kohtaan. Hän esiintyi julkisen moraalin ankarana vartijana, valvoi
erittäin tarkasti, että avioliiton pyhiä siteitä kunnioitettiin,
eikä kannattanut rakkausseikkailuja, vaikka Salaiset muistelmat niin
väittävät. Hän piti aina hyvää huolta niistä onnettomista, jotka olivat
paremminkin puutteesta kuin synnillisestä himosta joutuneet turmioon,
ja toimi innokkaasti heidän pelastamisekseen ja kohottamisekseen. »Koko
elämänsä ajan», niinkuin eräs hänen aikalaisensa sanoo, »hän tunsi
voimakasta luonnonvetoa kaikkien niitten naisten pelastamiseen, jotka
olivat joutuneet onnettomuuteen». Surikohan hän kenties sitä, ettei
hänen oma nuoruutensa ollut sen paremmin suojeltu maailman turmelusta
ja puutteen houkutuksia vastaan? Minä puolestani olen sitä mieltä,
että Teodoraa tyydytti kurtisaanin elämä paljoa vähemmän kuin mitä
Prokopios tahtoo lukijoilleen uskotella. Hän eli kurtisaanina siksi,
että se oli melkein välttämätön seuraus hänen näyttelijätärammatistaan,
mutta pian hän väsyi siihen. Hyvissä ajoin johti uskonto hänet katumaan
entisyyttään, ja siitä lähtien hän pysyi kaiken ikänsä syvästi ja
vilpittömästi hurskaana. Ja hänen kunnianhimonsakin edisti tätä
muutosta. Kun tämä erikoisen lahjakas ja harvinaisen älykäs sekä
lujatahtoinen nainen nousi valtaistuimelle, oli näin vallanhimoisella
ja kiihkomielisellä olennolla, joka ikävöi valtaa niin suunnattomasti,
muuta ajattelemista kuin arkipäiväisten lemmenseikkailujen
harrastaminen. Hänellä oli muutamia niitä erikoisia ominaisuuksia,
jotka oikeuttavat tavoittelemaan korkeinta valtaa. Hän oli uskomattoman
lujatahtoinen, miehekkään päättäväinen ja niin kylmäverinen, että
näytti kykenevän selviytymään kaikkein suurimmistakin vaikeuksista.
Hän tahtoi olla keisarinna, mutta ei suuruutensa huumaama ja laiska
keisarinna. Yksikolmatta vuotta hän hallitsi Justinianuksen rinnalla
ja johti valtakunnan asioita yhtä paljon kuin puolisonsa, kenties
enemmänkin, ja koko hänen valtakaudelleen oli tunnusmerkillistä
omituinen hyvän ja pahan, naisellisen kiihkomielisyyden ja
valtiomiesvoiman sekoitus. Hän oli levoton ja monimutkainen
olento, usein sekaannusta aiheuttava, mutta aina yhtä muuttumaton
lumousvoimaltaan.
5